Jo Looperin näyttävän trailerin lumoamana olin harkinnut elokuvan katsomista, ja kun arvostelutkin ylistivät elokuvaa, oli päätökseni varma. Looper tuli ensi-iltaan, pyöri muutaman viikon, eikä aikaa elokuvan katsomiselle tuntunut löytyvän, mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Looperin päähenkilö on palkkamurhaaja Joe (Joseph Gordon-Levitt), joka elää vuodessa 2044, jossa aikamatkailua ei ole vielä keksitty. Joe ei kuitenkaan ole ihan tavallinen palkkamurhaaja, vaan yksi loopereista. Vuonna 2074 aikamatkailu on kuitenkin keksitty ja gansterit lähettävät aikakoneella ei-toivotut henkilöt vuoteen 2044, jossa looperien työnä on eliminoida nämä eteensä ilmestyvät uhrit. Syynä tähän käytäntöön on vuoden 2074 tiukka valvonta, jonka seurauksena murhasta jää yhä helpommin kiinni. Vuoden 2074 mafia haluaa kuitenkin siivota pois myös murhien viimeisetkin todistajat: looperit itse. Niinpä myös Joe saa eräänä kauniina päivänä eteensä tapettavakseen 30 vuotta vanhemman itsensä (Bruce Willis), joka kuitenkin pääsee karkuun, ja jonka nuoren Joen on henkensä uhalla tapettava. Tämä on kuitenkin vasta Looperin äärimmäisen kiinnostava alkuasetelma ja tarina etenee siitä vielä pitkälle.
Looperin kahdessa aikatasossa liikkuva juoni on älykäs ja kokonaisuudessaan loistava, vaikkei lopulta ehkä niin monimutkainen. Aikamatkailun logiikka toimii lähes aukottomasti, eikä sen selittelyyn tuhlata liikaa aikaa, vaan aikamatkailun säännöt näytetään katsojalle käytännössä. Vaikka aikamatkustuksesta kertovia elokuvia on ollut kauan ja niitä on tehty todella monta, niin Looperissa aikamatkailusta on onnistuttu kaivamaan esiin tuoreita ideoita ja sen perimmäisiä kysymyksiä, kuten: Jos sinulla olisi aikakone menisitkö tappamaan Hitlerin (tai minkä tahansa muun hirmuhallitsijan) menneisyydestä ja tekisit maailmasta paremman paikan? Entä olisiko se oikein ja tulisiko maailmasta sittenkään parempi? Etenkin kohtaus, jossa juoni jakaantuu toiseen aikatasoon, on nerokas. Elokuvan alkupuolella oivalluksia syötetään katsojalle nopeasti monta peräkkäin ja tarina kulkee melko nopeaan tahtiin eteenpäin. Tempo kuitenkin hidastuu vähän, elokuvan keskivaiheilla. Looperissa tulee esiin myös ajan psykologinen vaikutus ihmispersoonaan, hieman samaan tapaan, kuin Willisin edellisessä aikamatkustuselokuvassa 12 apinaa, joskaan ei yhtä voimakkaasti. Tätä ajan aiheuttamaa muutosta hahmoissa kuvataan esimerkiksi sillä, että nuori ja vanha Joe ovat kaksi täysin eri hahmoa, joilla on eri tavoitteet, mutta jotka on sidottu samaan menneisyyteen. Myös näyttelijät tukevat tätä osaa juonesta hyvin.
Elokuvan näyttely on kauttaaltaan tasokasta. Inceptionista tuttu Bruce Willisin näköiseksi maskeerattu Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joen tunteettomasti työnsä tekevää hahmoa hienosti, tuoden välillä mieleen jopa Harrison Fordin androideja tappavana Deckardina Blade Runnerista. Bruce Willis on hyvä vanhempana Joena, ja Levittin matkiessa Willisin maneereita, varsinkin kohtauksessa, jossa he tapaavat kahvilassa, voi heidän todella uskoa olevan sama henkilö eri iässä. Emily Blunt ei ole yhtään hullumpi lastaan suojelevana yksinhuoltajana ja Jeff Daniels on mainio rennon oloisena rikollispomona. Loputkin näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, tosin melko unohdettavia.
Looperissa on jotain vanhaa ja jotain uutta. Tietenkin juonielementtejä lainataan aiemmista scifi-klassikoista, kuten Terminatorista, mutta pääosat juonesta ovat kuitenkin lähinnä uusia ideoita. Kikkaileva kuvaus, hiukan tekotaiteellinen visuaalinen tyyli, sekä dubstep-vaikutteinen musiikki on tehty modernin tyylikkäällä tavalla, kun taas toimintakohtaukset (joita olisin toivonut vähän enemmän) ovat perinteisempää, mutta pienehköstä budjetista huolimatta näyttävää tappelua ja ammuskelua. Toimintakohtaukset eivät onneksi sorru kovin paljon nykyisille toimintaelokuville tyypilliseen tehostemässäilyyn. Myös tulevaisuudenkuva on toteutettu hienosti ja ilman turhia ylilyöntejä: Tulevaisuus on tuttua futuristista pilvenpiirtäjämaisemaa, sekoitettuna kurjaan köyhyyteen ja aikamatkustusteloituksille perustuvaan alamaailman, joka on luotu uskottavasti jokaista yksityiskohtaa myöten. Tulevaisuuteen on saatu omaperäinen, synkkä ilme, tekemällä siitä samalla myös realistinen. Harmi vain, että vuoden 2044 maailman ja vuoden 2074 maailman välillä ei ole paljoa eroa, lukuun ottamatta aikakoneen keksimistä.
Jos jotain huonoa Looperista pitää sanoa, niin kymmenellä prosentilla väestöstä esiintyvä mutaatio, joka antaa omistajalleen kyvyn leijuttaa esineitä. Todella uskottavaa… Eihän aikamatkailukaan välttämättä ole mahdollista, eikä elokuvien välttämättä tarvitse olla uskottavia, mutta tämä telekinesiamutaatio oli juonen kannalta täysin turha elementti, ja vaikutti pelkästään erikoistehosteosaston leijumiselta.
Looperin loppupuolella jännite hahmojen välillä kasvaa suureksi ja tarina laajentuu moniin eri suuntiin. Lopulta on ennalta arvaamaton ja kaiken leffassa tapahtuneen kyseenalaistava juonenkäänne, joka ei ole välttämättä looginen, mutta silti se on oivaltava. Juonenkäänteestä syntynyt paradoksi ei häirinnyt itseäni, sillä se vain toteaa, ettei aikamatkailu välttämättä ole mahdollista.
En ole nähnyt aiempia Rian Johnsonin elokuvia, joka on ohjannut ja käsikirjoittanut tämän, ja vaikka en omista aikakonetta voin sanoa, että hänellä on edessään tulevaisuudessa mielenkiintoinen ura. Looper on älykkään juonen ja hyvät näyttelijäsuoritukset omaava, omaperäinen, onnistuneesti komeaa toimintaa ja rikoselokuvaa sekoittava scifileffa, joka tuo esille uusia näkökulmia aikamatkustuksesta, sen mahdollisuuksista ja etenkin sen uhista, sekä sen perimmäisistä kysymyksistä. Looper on yksi viime vuosien parhaita tieteiselokuvia, eikä se myöskään jää kauas kaikkien aikojen parhaimmista aikamatkustuselokuvista.
