Steve Carell tunnetaan mm. Saturday Night Livesta sekä Officen jenkkiversiosta. 40 v. ja neitsyt on Carellin ja ohjaaja/käsikirjoittaja Judd Apatowin yhteinen komediaprojekti. Kuten leffan nimi jo kertoo, on luvassa alennuslaarihuumoria siitä, kun nelikymppinen mies alkaa ns. Eldorado-jahtinsa mentaliteettinaan “parempi myöhään kuin milloinkaan”. Meno on jotakin hävettävän huonon ja hävyttömän hauskan väliltä.
Steve Carell esittää itseoikeutetusti leffan päähahmo Andya, kilttiä miestä, joka keräilee leluhahmoja ja voi vain unelmoida seksistä tylsinä viikonloppuinaan. Hän työskentelee paikallisessa elektroniikkaliikkeessä varastomiehenä ja tavallaan piileskelee maailmaa ja sen mahdollisuuksia. Eräänä päivänä firman muut jätkät pokeria pelatessaan saavat selville Andyn salaisuuden ja siitähän alkaa oikein kunnon ohjeistusviidakko: jokaisella on omat Oikeat neuvonsa Andylle ja Andyhan tuskissaan uskoo ne näkemättä, että jokaisen ohjeistajan varmuuden takana piilee epävarmuuttakin. Osa naisteniskuvinkeistä tarjoaa isoja nauruja, mutta liian moni on silkkaa tusinatavaraa.
Carell ei missään vaiheessa pääse loistamaan osassaan, vaikka onkin itse kirjoittanut sen. Kovin rajalliseksi jää siis esim. Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendassa mehevän sivuroolin tehneen miehen suoritus. Onneksi ikiteiniyttä edustavan päähenkilön takana on onnistunut apujoukko, joka paikkaa sen mikä 80 prosenttisesti huumorittomassa kässärissä on paikattavissa. Jane Lynch tekee täydellisen kuivakan suorituksen elektroniikan johtajana ja Andylle ns. auttavaa kättä tarjoavana naisena. Romany Malcon harteille osuu leffan machomiehen rooli ja nuori Seth Rogen pääsee työtoveruskvartetin pervoimman jäppisen rooliin. Paul Rudd puolestaan suree onnistuneen pakkomielteisesti ex-naisensa perään ja jaksaa silti jaella toverillensa sekä huonoja neuvoja että vielä huonompaa pornoa – Kaikki rakastavat Raymondia -kasetteja unohtamatta.
40 v. ja neitsyt on selvästi liian pitkä viikonlopun myöhäisillan hulvattomaksi komediaksi ja näin ollen hauskuus polkee paikallaan kuin Andy-nörttimme polkupyörää – varovasti ja innottomasti. Usein loistava , jo kahden Oscarin ehdokas Catherine Keener (joka siis näyttää Erja Häkkiseltä, eipä ole tullut ajateltuakaan!) pysyy hänkin pimennossa ja vaikuttaa melkeinpä turhautuneelta moisen välityön osalta.
Elokuvan tarkoitus kai olisi osoittaa opettavaisesti, että rakkaus ja seksi kulkevat yhdessä ja käsi kädessä kohti auringonlaskua, eikä kenenkään andyn tarvitsisi hätäillä neitsyytensä vuoksi, mutta vähänpä vaisuksi komedioihin aina pakkolla ängetty opetus jää. Ensiksi tsuumaillaan sata minuuttia peppuja ja rintoja, isketään halvimpia naisia, kieriskellään häpeän oksennuksissa ja sitten vain tsäng! – umpihumalassa elämä valaistuukin. Ja se on sitten siinä. Tai se on siellä… miten vaan.
Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta ei missään nimessä alkuhuumassa naurupommiksi nostettu huumoriklassikkokaan. Leffan kultaisella keskitiellä liu’utaan ja törmätään pari kertaa osuvaan huumoripommiin. Kohtaus, jossa Andyn rintakarvat ajellaan pois, ansaitsee erikoismaininnan, sillä se on kuvattu tositilanteessa ja siis yhdellä otolla. Eri asia onkin, että olisiko tylsäksi käyvää pätkää sietänyt lyhentää, pointti tulee jokaiselle varmasti selväksi. Sama pätee koko elokuvaan yleensäkin.
