Ei ole välttämättä hyvä merkki, jos elokuvan lopputekstien alkaessa mieleen nousee ajatus: “No heh-heh, vai että semmoinen juttu tällä kertaa.” Se kuitenkin pulpahti mieleeni Vares – uhkapelimerkin loputtua. Jos tuota ajatusta purkaa palasiksi, siitä irtoaa monenlaista; ensinnäkin, Vares-leffoja on enemmän kuin yhdessä kädessä sormia. Tekijöiden työnjäljessä näkyy jonkin verran liukuhihnamaisuutta, eli siedettävin kustannuksin yritetään tehdä samaa tavaraa kuin monta kertaa aiemminkin. Toiseksi, Reijo Mäen dekkareihin perustuva leffasarja toistaa kyllästymiseen asti tiettyjä kaavoja, kuten sitä, että yksityisetsivä Jussi Vares istuu känniporukan kanssa kantapaikassaan kumoamassa tuoppia kauemman aikaa kuin varsinaisesti selvittelemässä rikoksia. Humalaölinän seuraaminen on selvin päin tunnetusti mälsää, mutta kuka lähtee tai edes pääsee leffaan samassa kunnossa? Vaikka siitä huolimatta Vares – uhkapelimerkki on jotenkin sympaattinen elokuva.
Tämä Vares-tarina sijoittuu Turkuun. Kun privaattinuuskija Jussi kohtaa kostean illan päätteeksi hysteerisesti käyttäytyvän naisen (Haapkylä), hänen ritarillinen puolensa pyrkii esiin. Naisesta, Sole Sulavedestä, tulee Varekselle melkein kuin pakkomielle. Vaikka Vares onkin rahapulainen rentunplanttu, hän tahtoo tarjota Solelle lohtua ja helpotusta. Jonkin aikaa hänen onnistuukin tyydyttää häilyvän, mutta ilmeisen varakkaan uuden naisystävänsä tarpeet. Sitten pariskunnan onnen laitamilla purjehtineet mustat pilvet rytkähtävät kerralla alas kaatosateena Vareksen niskaan: komisario Hautakallio (Heiskanen) raahaa vanhan etsivätuttunsa kuulusteluun, sillä Vares on viimeinen Solen nähnyt henkilö. Kumpikaan ei tiedä, mitä herkälle kaunottarelle tapahtui, liittyykö hänen pankkialalla toimiva veljensä (Kaskilahti) juttuun, tai kenties joku kaunainen ex-miesystävä? Niin Vares ajautuu tutkimaan ehkä elämänsä henkilökohtaisinta tapausta.
Vares – uhkapelimerkin ilahduttavinta antia on sen näyttelijäin eläytyminen rooleihinsa. Vaikka Mika Karttusen ja Reijo Mäen käsikirjoitus sisältää kankeahkoja kirjakielisiä lauseita, jotka eivät kuulosta luonnollisilta niin kännisen ex-papin kuin tankotanssija-taksikuskinkaan (Järvenhelmi) suusta, nämä hahmot alkavat jo vimeistään sarjan tässä vaiheessa tuntua melkein eläviltä. Kyse voi olla siitä, että näin monen Vares-elokuvan jälkeen katsojana alkaa jo tottua sarjan tiukasti tyypiteltyihin yksityiskohtiin (esim. akuankkamaiset henkilönnimet ja eläinkuoseihin verhoutuvat naikkoset) sekä muihin hassuihin omaperäisyyksiin (mm. hiomattomuudessaan tikkuiset juonenkäänteet, joiden uskottavuustaso on yhtä korkea kuin happitaso K12-vuoren huipulla). Antti Reinin tasaisen hyvän pääosasuorituksen lisäksi tämän elokuvan kaikkein vakavastiotettavinta roolityötä tarjoilevat juuri tätä tarinaa varten luotuja hahmoja esittävät Minna Haapkylä, Kaarina Hazard ja Risto Kaskilahti. Varsinkin Kaskilahti yllättää hänelle yleensä epätyypillisen vakavassa roolissa.
Näyttelijät eivät tietenkään yksin elokuvaa tee, joten sen muillakin osa-alueilla toivoisi huomaavansa paljon enemmän jotain positiivisia ajatuksia herättävää. Lauri Törhösen ohjaus esimerkiksi – ei se nyt huonoa ole, koska elokuva pysyy kasassa, mutta… Ohjaus on jotenkin persoonatonta. Tämä Vares-tarina ei tosin sisällä oikeastaan ollenkaan kovaa toimintaa, pyssynräiskettä (yhtä palkkatappajaa laskematta) ja raakuuksia, mutta niillä ei periaatteessa pitäisi ollakaan mitään tekemistä ohjaajan näkemyksen persoonallisuuden kanssa. Koko leffasarjaa ajatellen voi olla hyvä, ettei yksi elokuva suunnattomasti eroa sarjan muista osista. Mutta toisaalta taas elokuvahistoriasta löytyy muutamia tapauksia, joissa yksi tietty osa nostaa koko sarjan ja siinä sivussa tekijöidensäkin arvoa. Uhkapelimerkki ei ole Casino Royale, vaikka Bond-elokuviin hupsusti tällä kertaa viittaakin, eikä se ole Kummisetä, vaikka Kaarina Hazard melkein brandomaisesti tappokäskyjä johtaja Natusena jakaakin.
