1984 perustuu George Orwellin sosialisminvastaiseen satiiriromaaniin Vuonna 1984. Se kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta, joka on jakautunut kolmeen, hyvin samanlaiseen ja aina sodassa oleviin valtioihin: Oceania, Euraasia ja Itäaasia. Sankarimme on Oceanian Airstrip 1- maakunnassa (entinen Britannia) asuva Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä muuttamassa menneisyyttä ja uskoo erään Puolueen sisärenkaan jäsenen, O’Brienin vihaavan Isoa Veljeä, Oceanian johtajaa. Myös hän salaa vihaa Isoa Veljeä, vaikkei siltä ulkoapäin näytä. Kaikki senkaltainen tuomitaan ajatusrikokseksi. Kun hän tapaa Julian, joka ajattelee samoin, heidän koruton rakkaustarinansa alkaa.
”He who controls the past controls the future; he who controls the present controls the past.”
Elokuvalla on hyvät lähtökohdat. Kirja itsessään on parhaita lukemiani, ja Radfordin visio on kirjalle suurin piirtein uskollinen. Tässäkin Winston juo Voiton Giniä jatkuvasti ja jokapäiväinen Kahden Minuutin Viha herättää jokaisen Puolueen jäsenen sisäisen raivon. Siltikin 1984 jää hiukan vajaaksi. Varsinkin elokuvan ympäristö ja lavastus ovat ankeita, jopa liiankin kanssa. Toki sinistä löytyy, ja myös hiukan vihreää, mutta Orwellin dystopiaa värittävät tässä pääosin harmaa ja ruskea. Siinä missä kirja herätti ajatuksia (suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan ennen elokuvaa), 1984 jää pakostakin vajaammaksi. Toisaalta jotkut saavat elokuvasta jopa enemmän irti kuin kirjasta, mutta itselleni kävi toisinpäin. Monta tärkeää ja monta vähemmän tärkeää asiaa on jätetty, mutta silti joitain romaaniversion perustuksia jää puuttumaan. Varsinkin loppu jäi melko kesken. Musiikki on ihan menevää, eikä sillä ole kovinkaan suurta painoarvoa tässä elokuvassa. Tosin ihmettelen, miksi Dominic Muldowneyn säveltämän, ihanan mahtipontisen orkesterimusiikin lisäksi leffassa on Eurythmicsin musiikkia. Eihän se nyt aivan huonoa ole, mutta se ei oikein tunnu kuuluvan tähän.
” Freedom is the freedom to say two plus two equals four. If that is granted all else will follow.”
John Hurt on Winston Smithin roolissa hyvä, vaikkakin pientä teennäisyyttä on välillä näkyvissä. Tämä ei kuitenkaan juuri haittaa Hurtin roolisuoritusta. Suzanna Hamilton, Julian näyttelijä, on todella hyvännäköinen ja muutenkin todella elävänoloinen näyttelijä, mutta herrajumala, pitikö vielä 80-luvulla kaikilla naisilla olla viidakkoa muistuttava häpykarvoitus jonkinlaisena ihanteena? Richard Burton, O’ Brienin näyttelijä, on ehkäpä paras näyttelijä koko elokuvassa. Mies kun on erittäin uhkaavanoloinen ja ylläpitää katsojan kiinnostusta. Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin; erityisesti Bob Flag Isona Veljenä (joka näkyy vain yhtenä kuvana) on todella uhkaavan näköinen. Michael Radford on saanut pidettyä paketin suht yhtenäisenä, mutta kerronta on paikoitellen todella sekavaa. Myöskään hänen näkökulmansa Orwellin kirjaan ei ole aivan sitä parasta laatua, vaikkakin aistin hyvää kiinnostusta Radfordilta koko aiheeseen.
” It’s a beautiful thing, the destruction of words.”
Yhteenvetona 1984 on pieni pettymys kirjaan verrattuna, mutta silti hyvin onnistunut ja huolella tehty. Vuonna 1984 kun ei raskaan teemansa, täysin oman dystopiamaailmansa ja runsaalle viedyn satiirinsa ole aivan helppo kääntää valkokankaalle. Siinä on onnistuttu. Elokuvan ainoa todellinen ongelma on se, ettei se luo kirjaan verrattuna yhtä paljon tunteita.
