Darren Aronofsky on mielenkiintoinen ja luova ohjaaja, joka on toistaiseksi vielä varsin lyhyessä filmografiassaan kokeillut jos jonkinlaista. En kuitenkaan ole täysin valmis kohottamaan häntä neroksi, ainakaan vielä. Kovasti kehuttu Unelmien sielunmessu ei kyennyt järkyttävyydestään huolimatta täräyttämään katsojaa kunnon huumehelvetillä, ja Aronofskyn ohjauksista vain Painija on todella yltänyt mestariteokseksi. Kuitenkin hänen elokuvansa ovat poikkeuksetta olleet hyviä – tähän asti. Kovasti kehuttu Black Swan sen sijaan osoittautui pelkäksi torsoksi kasvukertomukseksi. Pahimmillaan se tuntuu vain Painijan synkkyys-nupin kaakkoon vääntäneeltä toisinnolta.
Nina (Portman) on holhoavan äitinsä (Hershey) kanssa elelevä nuori ballerina, jolle kaikki täydellisyyttä vähempi merkitsee epäonnistumista. Baletin johtaja Leroy (Cassel) päättää saada paikalleen jämähtäneen laitoksensa tuottamaan ja valitsee Ninan uudistetun Joutsenlammen pääosaan. Nina saa kilpailijakseen kauniin Lilyn (Kunis) ja valitettavasti rankka valmistautuminen, jatkuva harjoittelu sekä kuviteltu uhka Lilyn taholta tekevät Ninasta hitaasti mutta varmasti enemmän tai vähemmän hullun. Toisin sanoen: tämä ei hyvin pääty ja mihinkään mitä tapahtuu ei kannata luottaa.
Ninan hidas luisuminen hallusinaatioihin ja itsensä loppuun pieksemiseen voisivat olla kiintoisaa katsottavaa, mutta mielenkiintoa ei synny, koska Black Swanin käänteet ovat varsin ennalta-arvattavia. On ilmiselvää, etteivät Ninan epämiellyttävät kokemukset ole totta – ja näin jokainen dramaattinen hetki menettää merkityksensä. Niiden vaikutukset Ninaan saattaisivat tuoda rainaan sisältöä, mutta koko hahmo on jätetty niin ohueksi, ettei tästä ole vaaraa. Kyllähän ne muutkin hahmot ohuita ovat, mutta kun elokuva koettaa olla psykologinen, olisi hyvä jos edes päähenkilön pään sisään pääsisi.
Tai no, kyllä Ninan pään sisään pääsee – siellä ei vain oikeastaan ole mitään. Hän on aneeminen, kiukutteleva iso lapsi. Muista hahmoista ei kannata edes puhua, joten yksiulotteisten henkilöhahmojen varaan rakennetun elokuvan draaman köykäisyys tuhoaa itse itsensä. Ainoa poikkeus on Lily, mikä tuo Black Swanin rakenteeseen kiusallisen ongelman: päähenkilöstä ei välitä, häneen ei samaistu, hän ei oikeastaan edes ole ihminen – sen sijaan hänen “kilpailijansa”, “pahis”, on mielenkiintoinen, sympaattinen, samaistuttava; katsojan ainoa kiinnekohta todelliseen sosiaaliseen maailmaan.
Mielenkiintoista draamaa ei siis ole tarjolla – entäpä mitä muuta? Eipä oikein mitään. Tarina ei jännitä, koska se on ilmeinen ja yllätyksetön; ei kiinnosta, koska hahmoista ei välitä; eikä puhuttele, koska teemojen käsittely on niin heppoista. Black Swan ei keskity olennaiseen eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Se heittää ilmaan monia aiheita, mutta ei koppaa niistä yhtäkään, jokainen jää pinnalliseksi. Ninan suhde ylisuojelevaan äitiinsä on suorastaan karikatyyrinen, hänen itsenäistymisensä ja seksuaalinen heräämisensä kuvataan parilla nykäyksellä joissa hänen käyttäytymisensä yhtäkkiä muuttuu sen sijaan että kasvutarina ja hahmonkehitys muodostaisivat uskottavan jatkumon. Ninan muuttuva suhde muihin balettitanssijoihin tölväistään parilla sanalla ja egoistinen teatteriohjaaja Leroy on niin epäuskottava että aiheuttaa pahoinvointia.
Jäljelle jää vain Ninan hidas sekoaminen, ja se onkin ainoa elokuvassa esiintyvä kehityskaari joka ei tapahdu portaittain vaan luonnollisesti – ja sekin on mielenkiinnoton, koska sen etenemissuunta on katsojalle ensi vihjeistä lähtien selvää. Aronofsky onnistuu jonkin kerran hirvittämään yllätyksellä ja reippaalla dramatisoinnilla, mutta kokonaisuus jää mielenkiinnottomaksi. Kauhuelementit eivät pelota – se tuskin on ollut tarkoituskaan. Mutta ne tuntuvat kovin itsetarkoituksellisilta koska Black Swan ei tarjoile niiden kautta sen enempää kiehtovaa tarinaa kuin muutakaan sisältöä. Kerrontakaan ei vaikuta, sillä mahtipontisuus ja teennäinen synkkyys on melkoisen ylilyötyä. Joutsenlammen huumaavan upeat sävelet pauhaavat paljon vaikuttavammin kuin itse elokuva.
Lopputulos on suorastaan puiseva, ei sentään tylsä, mutta puuduttava ja turhauttava kyllä. Mila Kunisin roolisuoritus on onnistunut ja on mukava nähdä hänen päässeen vaihteeksi ihan oikeaan elokuvaan; Natalie Portmanin omistautuminen osalleen taas on mykistävää ja ihailtavaa. Olisin kuitenkin mieluumminen nähnyt vaikka Lilyn ja Ninan suhteeseen pureutuvan draaman kuin Black Swanin naiivia huttua raastavasta kilpailutilanteesta. Elokuvaa on paljon moitittu siitä, ettei se kuvaa balettimaailmaa uskottavasti – minua tämä ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa, Black Swan on huono elokuva aivan muista syistä.
