Syltyn ura oli 1990-luvun puolivälissä pienoisessa käännekohdassa. Kasarivuosina hikiset lihakset ja loputon remuaminen jos minkäkokoisten pyssyjen kanssa riitti tyydyttämään kansan toiminnannälän, mutta kylmän sodan loputtua julkiseen keskusteluun alkoi nousta yhä enemmän sosiaalisia ja yhteiskunnallisia teemoja – kuten huomattiin jo Demolition Maninkin satiirisemmasta otteesta. Eikä siinä kaikki, sillä viimeistään Tim Burtonin ensimmäisen Batmanin jäljiltä Hollywoodissa ei juuri muusta kohistukaan kuin valmiiksi jättimäisen suosittujen sarjakuvaklassikoiden megabudjetin filmatisoinneista. Oli vain ajan kysymys, milloin ahnaat Hollywood-tuottajat iskisivät kyntensä brittiläisen 2000AD-kustantamon Judge Dreddiin, likaisen Harry Callahanin inspiroimaan kivikovaan scifi-kyttään, jonka seikkailuista oli tuossa vaiheessa laulettu lukuisten metallibändien sanoituksissakin vähintään vuosikymmenen ajan.
Sarjakuvan ja Syltyn Judge Dreddin tapahtumat sijoittuvat hamaaseen tulevaisuuteen, jolloin suuri osa maailmasta on degeneroitunut saasteiden ja ydinlaskeuman vuoksi mutanttien ja villiytyneiden ali-ihmisten kansoittamaksi joutomaaksi. Sivistyneen ihmiskunnan rippeiden asuttamien dystooppisten Mega Cityjen katuja partioivat uuden ajan vaatimusten mukaiset lainvalvojat, poliisin, valamiehistön ja pyövelin yhdistelminä toimivat tuomarit. Äärimmäisen kylmä ja epäinhimillisyyteen asti oikeudenmukainen Judge Dredd on kadulla partioivista tuomareista kovin ja rikollisten keskuudessa pelätyin – vertaukset Robocopiin ovat monessakin mielessä erittäin osuvia. Alkuperäisessä sarjakuvassa Dredd ei tarkoituksella milloinkaan paljasta kasvojaan tai hempeile julkisesti, mikä vain korostaa hahmon luonnottoman machoa persoonaa. Syltyn kohdalla taas… no, siitä lisää vähän myöhemmin.
Hollywoodin oman Judge Dreddin tuotantopuoli ei ainakaan paperilla olisi voinut olla yhtään osaavimmissa käsissä, palkattiinhan käsikirjoitusta päkertämään aikansa toimintaleffojen kärkikynäilijät William Wisher sekä Steven de Souza sekä ohjaamaankin alkuperäissarjakuvat tunteva Danny Cannon. Tiettävästi alkuperäisissä luonnoksissa Judge Dredd olisi kohdannut suosikkipahis Judge Deathin lopputulosta synkemmässä seikkailussa, mutta rahoituksellisista syistä päädyttiinkin elokuvamaisempaan tarinaan hullun tuomarin suorittamasta vallankaappauksesta ja Dreddin karkotuksesta kirottuun maahan. Kyseinen tarina on ilmestynyt Suomessa kahtena albumina nimellä ”Caligulan valtakausi 1 & 2”. Ohjaajan ja fanien harmiksi Syltty ei oikein ollut missään vaiheessa tyytyväinen saamaansa käsikirjoitukseen, ja projekti jouduttiin kirjoittamaan päätähden kiukuttelun vuoksi lennossa niin moneen kertaan uudestaan, ettei lopputuloksella ole perusideaansa lukuun ottamatta paljoakaan tekemistä alkuperäisen lähdemateriaalin kanssa.
Tietty sekavuus ja epämääräisyys antavatkin selkeän leimansa Syltyn Judge Dreddille. Sarjakuvat lukemalla tulee esimerkiksi huomanneeksi, kuinka käsikirjoittajat yrittivät tunkea yksinkertaiseen filmatisointiinsa aivan liikaa hahmoja ja viittauksia muihin tarinoihin. Kirotussa maassa nähtävät Angelin veljekset esimerkiksi kuuluvat olennaisena osana sarjan maailmaan, mutteivät tähän kyseiseen tarinaan. Samoin on Max von Sydow’n esittämän vanhan tuomarin sekä pääpahis Ricon hahmojen laita, joskin ensimmäinen kuolee alkuperäistarinan alussa. Lähdemateriaalin pääroisto oli yksinkertaisesti kaaoksen ruumiillistuma ja päästä varpaisiin turmeltunut mies, jonka käsissä valmiiksi totalitaristisesta Mega Citystä kasvaa kaikkia historian äärimmäisiä yhteiskunnallisia kokeiluja yhdistelevä jättimäinen keskitysleiri. Lopussa Dredd joutuu yhdessä kapinallisten tuomareiden kanssa kilpailemaan kelloa vastaan suuren johtajan määrätessä aitoon Jim Jonesin tapaan koko kaupungin väestön tuhottavaksi osana jättimäistä laajennettua itsemurhaa. Elokuvan pahis haluaa kloonata itsensä, supersotilaita ym. tylsää, ja kaikki olennainen käydään läpi puuduttavan pitkissä ja jaarittelevissa dialogeissa.
Hassuinta ja ironisinta Syltyn Judge Dreddissä on ainakin omasta mielestäni, että kamalan irralliselta tuntuva ärsyttävä Rob Schneider vikisevänä koomisena sivuhahmona lienee koko teoksen lähdeuskollisimpia kasvoja… joskin alkuperäinen kivikasvoisempi on lihaksikas kuin Iso-Arska ja tarinan kannalta oikeasti merkitsevä lenkki – hahmolle jopa pystytettiin sarjakuvassa patsas Mega City Ykköseen. Tiettävästi Rob Schneideria ei alkujaan edes suunniteltu inisemään kuin muutamaan kohtaukseen, mutta yhtenä monista käsiksen läpikäymistä muutoksista hahmo päätettiinkin jättää eloon, vaikkei tälle enää keksittykään loppuun elokuvaan järjellistä käyttöä. Schneiderin lisääntyneen läsnäolon ohella Syltty itse munasi koko homman aivan erityisesti ottamalla Dreddin tavaramerkkinä toimivan kypärän päästään jo ensimmäisten kohtausten aikana. Tämä yksinkertainen virhe sotii rumasti koko sarjakuvan perusmytologiaa ja tyyliä vastaan.
Hämmästyttävää jälkeä on myös Judge Dreddin keskeisten nimien skitsofreeninen näyttely: Syltty itse vetää Max von Sydown’n mukana muutamassa kohtaa tosissaan draamavaihteella, Rob Schneider on oma ärsyttävä itsensä, ja pahista esittävällä Armand Assantella taas on kunnon camp-vaihde silmässä suoranaiseen naurettavuuteen asti. Jostain syystä ohjaaja ei ilmeisesti saanut näyttelijöitään puhaltamaan yhteen hiileen, vaan jokainen näistä veti roolinsa oman mielensä mukaan. Ainut erityisen kehuttava osa-alue Judge Dreddissä lieneekin poikkeuksellisen komea futuristinen lavastus, mutta ilman toimivaa käsistä ja koherenttia ohjausta tällaiset pinnallisuudet eivät kuitenkaan riitä kovinkaan pitkälle. Muoviselta lelufiguurilta näyttävän Hollywood-Dreddin seikkailu epäonnistuikin toistamaan lähdemateriaalinsa menestyksen, ja filmatisointi muistettaneenkin nykyään yhtenä Syltyn uran vähemmän kunniakkaista luvuista. Leffan ohjannut Danny Cannon ainakin katkeroitui kokemastaan siinä määrin, että julisti jatkossa pysyvänsä suosiolla erossa diivailevista suuren maailman elokuvatähdistä.
