John Cena kuuluu niihin muskelimasoihin, jotka ovat tällä vuosikymmenellä loikanneet painikehästä valkokankaalle tavoittelemaan action-tähden asemaa. Kenties huomattavin yrittäjä on ollut Dwayne ”The Rock” Johnson, jonka elokuvassa Pako viidakkoon itse Schwarzenegger kävi toivottamassa miehelle hauskaa, ikään kuin siirtämässä viittaa eteenpäin. Sille tosin ei pahemmin voi mitään, että vuosikymmenen jälkipuolella herra on siirtynyt lähinnä Disneyn palvelukseen halpa-arvoisten perhekomedioiden pariin. (Kyllähän komedialeffat aina toimintasankaredien repertuaariin kuuluvat, mutta kuule Rock, tämä on jo naurettavaa.) Tämähän ei liity mitenkään John Cenaan, mutta toisaalta muistuttaa siitä, ettei näinä aikoina pelkästään kaappimainen olemus enää riitä toimintalegendaksi pääsemiseen.
12 Roundsin eli Cenan toinen filmi starttaa siitä mistä ensimmäinenkin, The Marine: kun rakkaudenkohde kaapataan, pitää lähteä perään. Nyt kidnappaajana ei ole pahisroolien pikkusuuruus Robert ”T-1000” Patrick vaan viiksineen Al Pacinon äpärälapselta hieman näyttävä Aidan Gillen. Tämä esittää asekauppias Miles Jacksonia, joka ei yhtään tykännyt siitä, että Cenan ”tulkitsema” poliisi Danny Fisher passitti hänet telkien taakse, ja että rakas naisystävä kuoli pidätykseen johtaneessa hässäkässä. Yhtä vankilapakoa myöhemmin koittaakin koston aika, ja jollei Danny osallistu 12-vaiheiseen esterataan ympäri New Orleansia, pääsee elämän ihastus hengestään.
Ensin on todettava, että vaikka painijärjestö WWE kuinka tukisi, ei Cenalla ole paukkuja kunnon action-staraksi. Eihän Arskakaan mikään sielujen tulkki ollut, mutta totaalisen yksi-ilmeiseltä Cenalta puuttuu näyttelijätaitojen lisäksi karisma, uskottavuus ja uhkaavuus. Niinpä elokuvan pelastaminen jää ohjaajantuolin painoksi. 2000-luvun lähinnä puolivillaisten tai suorastaan umpisurkeiden jännäreiden tai kauhukyhäelmien parissa viettänyt Renny Harlin palaa vihdoinkin tekemään sitä, minkä parhaiten osaa eli ohjaamaan toimintaa.
Lopputulos on viihdyttävä yhden illan suhde. Mitään ei kummempaa kannata pyytää, niin tyydyttävän rymistyksen saa. Harlin ei ole niin taituri, että kääntäisi tolkuttoman ja keskitason alitse komeasti limboavan käsiksen mestariteokseksi, mutta kyllä hän siitä hauskaa ja lennokasta viihdettä saa. Kokonaisuudessa ei ole mitään tolkkua, viimeistään lopussa juoni vetää itsensä umpisolmuun, ja huumorinnälkäiset nauravat varmaankin keuhkonsa käheiksi. Leffan juju onkin siinä, että Harlin saa tarttumaan hetkeen. Jotkin toimintakohtaukset ovat erittäin näyttäviä, ja parhaimmillaan Trevor Rabinin musien avulla leffa saa kunnon biitin päälle. Esimerkiksi paloauton kanssa poliisimme laittaa New Orleansiin sellaiseen remonttiin, että hurrikaani Katrina alkaa vaikuttaa lempeältä kevätpuhurilta. Yleisestikin New Orleansin käyttö tuhanteen kertaan nähtyjen New Yorkin teräskanjoneiden tai San Franciscon mäkimaaston sijaan on virkistävä tuulahdus. Jopa pieni kommentti ehätetään alkupuolella heittää matelevien jälleenrakennustöiden aiheuttaman kurjuuden suuntaan.
Paikoin hyvää tempoa rikkovat höpsöt flashbackit tehtävien välillä. Myös osa Dannylle annettavista tehtävistä on ihan oikeasti naurettavia, suoranaista täytemateriaalia niiltä päiviltä, jolloin käsikirjoittaja Daniel Kunka heräsi työstämään materiaalia krapula-aamuina. Huipputason esimerkkinä toimii Dannylle tarjoutuva tilaisuus napata Jackson, mutta tämä temppu johtaisi rakkaan kuolemaan. Mitä Danny tekee? Vastaus selviää huomenna samaan laimeusaikaan samalla laimeuskanavalla! Sitä odotellessa voi vaikka nauraa hahmoille, joiden älykkyystaso vaihtelee huimasti. John Cena ei ehkä pääse toimintatähdeksi, mutta hänellä saattaa olla Mensan jäsenyys lähellä. Samaan aikaan Miles Jackson saa Heath Ledgerin Jokerin suunnitelmat näyttämään amatööritason puuhastelulta kun taas Dannyn työpari Hank Carverilla (Brian J. White) menee kravatti solmuun jo pituus- ja leveyspiirien kohdalla.
Harlin ei ehkä ole päässyt yli siitä, että uran laukaisseen Die Hard kakkosen jatko-osan ohjauspesti meni muualle, sillä juoni on melkoinen klooni kyseistä leffasta. Paikoin mukana on myös pientä Speed-henkisyyttä, ja kappas, tuottajanpallilla muiden seassa istuva Mark Gordon on puurtanut myös kyseisen leffan parissa. Jos katsoja sen sijaan pääsee näiden déjà vu- / rip-off-fiilisten yli, 12 Rounds kuluttaa perjantai-iltaa mukavassa hengessä. Omaperäinen tai järkevä se ei ole, mutta keskivaiheen vauhtikliimakseissa viihtyvyysarvo on kohdallaan.
Ps. Kyllä, Suomi-viittauksia on yhä mukana. Niitä ei tarvitse erikseen etsiä vaan mokomat töksähtävät melko ilkeästi vastaan.
