Fiktioelokuvan suurin ongelma ja samanaikaisesti sen suurin vahvuus on, että elokuva on suurta valhetta. Muutamien luoma tekele monien miellyttämiseksi. Dokumenttielokuva taas on tosinta totta, ja tiedostamme tämän. Siksi emme ikinä tule katsomaan dokumentteja samalla asenteella kuin fiktiota, vaikka kuinka yrittäisimme. Ehkä meidän ei pitäisikään. Ainakin itse katson usein paljon analyyttisemmin dokumenttielokuvia kuin fiktioelokuvia. Fiktion kanssa on paljon helpompi heittää itsensä tarinaan mukaan ja immersoitua, koska se on osa kokemusta. Dokumenteissa taas kaikki rakenteesta sisältöön on usein tuntunut minusta siltä, että sitä tulee analysoida. Dokumentti itse luo perustan analyysille antaen tapahtumista faktoja ja audiovisuaalista materiaalia, ja katsojalle jää dokumentin tekemän analyysin syventäminen päänsä sisälle. Näin minä ainakin useimmiten näen dokumentit. Ne on mielestäni konstruktoitu nimenomaan tällaisella mentaliteetilla. Narratiivi eroaa aina suuresti fiktioelokuvasta.
Siksi Melancholian 3 Huonetta onkin harvinaisen julma elokuva. Tsetsenian toisen sodan jälkimainingeista etenkin lasten näkökulmasta kertova dokumentti leikittelee, tai pikemminkin hyväksikäyttää, katsojan ennakko-odotuksia dokumentista taiteenlajina. Siinä nimittäin ei ole dokumentaarista narratiivia, vaan fiktioelokuvan narratiivi. Eli kun näemme lapsisotilaita treenaamassa tulevia koitoksia varten ilmakiväärien avulla Venäjän sydänmailla, meille ei selosteta kliinisesti heidän arkensa tapahtumia samalla kun kamera kuvaa kaukaa heitä suurena ryhmänä. Pirjo Honkasalon kaikkialle näkevä kamera tunkee itsensä lasten iholle. Näemme heidän kasvonsa, mietteensä, unelmansa, suoraan kameran linssin läpi. Totuutta ei vääristele kertojaääni, eikä mielessä edes käy, että jotain oleellista jätettäisiin näyttämättä. Ja mikä hirveintä (parasta), tämä kaikki näyttää erittäin komealta fiktioelokuvalta. Ensimmäinen puolituntinen kului minulla samanlaiseen transsiin tuudittautuessa kuin fiktioelokuvia katsellessa. Tilaan, jossa immersoidutaan tarinaan, tutustutaan intiimisti hahmoihin ja ennen kaikkea tunnetaan, mitä hekin tuntevat. Sitten, puolen tunnin kuluttua, kertojaääni, jota kuulemme ehkä kymmenen kertaa koko elokuvan ajan, muistuttaa siitä, että Melancholian 3 Huonetta on dokumentti. Se ei ole fiktiota. Tämä muistutus järkyttää joka kerta aivan yhtä paljon. Lapsisotilaat kirjoittavat oikeasti lähes paradoksaalisia vapaudenkaipuurunoja, lapsia riistetään äitiensä luota jotta he eivät joutuisi itsekin sairastumaan ja ajautumaan kaduille leikkimään ja asumaan venäläissotilaiden hylkäämillä ladatuilla aseilla, ja Tsetsenian sodan jäljiltä on jäänyt useita kommuunimaisia yhteisöjä ympäröiviin valtioihin, joissa harvat välittävät yksilöt pitävät huolta yhteiskunnan hylkäämistä muslimilapsista.
Voisin syyttää Melancholian 3 Huonetta turhasta dramatisoinnista, mutta moinen väite olisi idioottimainen. Ymmärrettävää silti on, että jotkut ovat niin sanoneet, sillä runsas ja melankolinen viulumusiikin käyttö luo helposti sellaisen vaikutelman, että tapahtumista yritettäisiin lypsää lisää kyyneleitä katsojilta. Itse en saanut sellaista vaikutelmaa, sillä dramatisointi tapahtuu tässä taiteenlajissa jo editointipöydällä, tapahtumien esillepanossa ja rytmityksessä piilee todellinen dramatisoinnin sala pelkän musiikin sijaan. Musiikki avittaa tässä tapauksessa lähinnä tunnelmanluontia tapahtumien dramatisoinnin sijaan, ja onnistuukin siinä erinomaisesti. Tarkovskimaiset pitkät, synkät, kauniit ja haikeat otokset entisen Neuvostoliiton maalaismaisemista ylläpitävät raunioina olevien valtioiden surullista tuntua. Melancholian 3 Huonetta on elokuvataiteessa erinomainen tekele, osittain nimenomaan siksi, että sen tekijä on ymmärtänyt valitsemansa taiteenlajin salat ja käyttänyt niitä hyväkseen tavalla, jota ei usein nähdä.
