Kaikkein kapinallisin alkaa Tom Courtenayn virtuoosimaisesti esittämän parikymppisen työväenluokkaisen Colin Smithin hölkätessä itsekseen Englannin maaseudulla. Heti perään alkava Colinin monologi kertoo juoksemisen olleen aina hänen perheensä tapa kohdata ongelmia. Varsinainen ydintarina alkaa kun näpistyksestä pidätetty Colin päätyy nuorisorikollisille tarkoitettuun vankilamaiseen koulukotiin. Laitoksen johtaja on Michael Redgraven tulkitsema vanha työn ja kurin parantavaan voimaan uskova aristokraatti, joka huomaa jo varhain Colinin urheilulliset kyvyt. Colin värvätään edustamaan laitosta maastojuoksukisoihin kilpailevan koulukodin mestarijuoksijaa vastaan.
Tony Richardsonin Loneliness of the Long Distance Runner ei ole mikään valtavirran viihde-elokuva vaan kivenkova oman aikansa “vihaisten nuorten miesten” harrastaman karun ns. tiskipöytärealismin ja astetta tuntemattomamman brittiläisen uuden aallon merkkiteoksia. Ideana tällaisessa elokuvassa on kuvata äärimmäisyyksiin viedyn rujon realismin keinoin työväenluokkaisen kansan turhautumisesta ummehtuneeseen järjestelmään. Tässä tapauksessa tarina on kerrottu flashbackeissä useammassa aikatasossa: päällimmäisen tason muodostaa nykyhetki, joka kuvaa Colinin elämää laitoksessa ja flashbackit kuvaavat Colinin dysfunktionaalista perhe-elämää, ankeaa ja toivotonta kasvuympäristöä sekä Colinin rikosta ja kiinni jäämistä.
Tästä elokuvasta voisi helposti poimia paljon monenlaisia pieniä ja merkitseviä yksityiskohtia ja kohtauksia, joista pauhata enemmänkin. Kaikkein kapinallisin esimerkiksi maalaa Colinin äidistä kuvaa rahanahneena ihmisenä, joka kuittaa aviomiehensä kuoleman kylmästi vakuutusrahoina ennen uuden ukon tuomista talouteen. Colin puolestaan on koko jutusta niin loukkaantunut, että nuori mies päättää suoralta kädeltä polttaa oman osuutensa rahoista. Colinin elämässä raha onkin vain kaikenlaisten suurten ja pienten onnettomuuksien perimmäinen alkusyy.
Ehkäpä kuuluisin kohta koko elokuvassa on ns. Jerusalem-kohtaus, jossa koulukodin nuoret ovat laulamassa virttä elokuvan samalla leikatessa menneisyyteen ja Colinin väkivaltaiseen pidätykseen. Tämä kohtaus käytännössä kiteyttää hienosti koko elokuvan vasemmistolaisen pääsanoman: uskonto, valta, kontrolli, raha. Virrenveisuukohtaus on kaiken muun lisäksi vielä poikkeuksellisen hienosti kuvattu ja leikattu. Harvinaisen nättiä ja ammattimaista jälkeä kertakaikkiaan.
Sitten on erikseen vielä Kaikkein kapinallisimman loistava ja yllättävä lopetus, jota en luonnollisesti käy tässä spoilaamaan. Kun nyt muukin elokuva käytännössä kertoo työväenluokkaisen kokemasta turhautumisesta ja kapinallisuudesta, on lopetus myös sen mukainen.
Henkilökohtaisesti yllätyin todella miten paljon tästä elokuvasta oikeasti pidin. Kaikkein kapinallisimmassa ei käytännössä harrasteta mitään nykymaailman melodraamakikkoja, enkeliviuluja tai turhaan silotella elämän pimeämpiä puolia vaan koko julma todellisuus paljastetaan katsojalle täydessä raadollisuudessaan; välissä muistetaan toki vähän väläytellä velmua brittihuumoriakin. Jostain syystä tämäkin tuntuu vain jääneen kaikesta glooriasta huolimatta meikäläiseltä yleisöltä täysin pimentoon vaikka Iron Maidenkin sentään teki aiheesta klassikkobiisin Somewhere in Timelle. Kun Maiden tekee leffasta tai kirjasta kokonaisen biisin, on alkuperäisteoksen oltava lähtökohtaisesti jotain tosi hyvää. Ja onkin.
