Kuten leffan ironiaa tirisevästä nimestäkin voi päätellä, Morganeilla ei mene kovin hyvin. Kolme kuukautta asumuserossa ja kommunikaatio-ongelmia. Mies (Grant) kyllä yrittää virittää keskustelua, mutta löytyykö nykiläiseltä pariskunnalta, jonka kummallakin puoliskolla on oma yritys, aikaa puhella ongelmistaan? Morganien liitto näyttää olevan entinen kuin Enni Eilisen purukalusto, kunnes he eräänä sateisena ehtoona sattuvat todistamaan murhaa. Ruman jutun takana on erittäin pahoja tyyppejä. Niinpä FBI järjestää Morganit pakkolomalle suurkaupunkia turvallisempaan ympäristöön, Wyomingin perähikiälle.
Avio-onnea Morganeiden tapaan lähtee liikkeelle vähän samanlaisesta tilanteesta kuin komediaklassikko Piukat paikat. Ihan yhtä legendaariseksi se ei silti yllä. Parhaimmillaan tämä avioliittohupailu saavuttaa vanhojen Doris Day -komedioiden tason. Rainan käsikirjoituksessa on monia hyviä vitsejä ja romanttisten komedioiden kaavan mukainen kiva ja helppo juoni, mutta siitä puuttuu samanlainen tuoreus kuin esimerkiksi elokuvasta Rakkautta vain. Kitkeriä asioita ei oteta esille, tai jos otetaankin, niistä loihditaan pikaisesti popcornia.
Kuten vanhat Doris Day -komediat, on Avio-onnea Morganeiden tapaan paljolti näyttelijöidensä varassa oleva ja nimillä myytävä leffa. Hevosnaamaiseksi turhan usein haukuttu, mutta pehmeä-äänistä citygirliä melkein elämäntyökseen näyttelevä Sarah Jessica Parker on nappivalinta rouva Morganin rooliin. Sopertelevia nahjusmiehiä menestyksekkäästi ennenkin esittänyt Hugh Grant taas on oikea heppu herra Morganin kenkiin. Heillä kummallakin on maneerinsa, Grantilla harhaileva katseensa ja sönköttävä puhetapansa, Parkerilla keikistelynsä ja tapansa seistä kuin catwalkille vuoroaan vuottava malli. Mutta näitä osa katsojista varmaan odottaakin näkevänsä. Maneerien kanssa tarjotaan myös jotakin, joka saa päätähdet tuntumaan vielä enemmän kuin ainoalta vaihtoehdolta Morganeiksi. Jourulehdistön juttuja lukeneet arvannevat, mistä asioista on kyse.
Elokuvan suurimmat yllätykset, ja erittäin miellyttävät sellaiset, tulevat sivuroolien puolelta. Viiksi-ikoni Sam Elliott ja valitettavan aliarvostettu Mary Steenburgen panevat parastaan pikkukaupungin sheriffinä ja hänen vaimonaan. Heidän hahmonsa ovat toki samoin yhdellä värillä piirrettyä tyyppikavalkadia kuin Morganien suurkaupunkilaiset assistentitkin, mutta näillä näyttelijäkonkareilla ei ole mitään vaikeuksia puhkua hahmoihinsa sielua siitä huolimatta. Eli, siinä missä Avio-onnea Morganeiden tapaan ei esimerkiksi juonellisesti ihmeitä tarjoa, elokuvan näyttelijöiden työtä katselee kuitenkin mielikseen.
