Spider-Man rymisti teattereihin vuonna 2002 ja odotettu kakkososa Spider-Man 2 tuli nyt pari vuotta myöhemmin astetta kovemmalla ryminällä kassalistojen kärkipaikoille. Mikä sitten on muuttunut kahdessa vuodessa? Mikä tekee Spider-Man kakkosesta entistä muhkeamman viihdepaketin verrattuna aloitukseen?
Itse vastaisin yksinkertaisesti yhdellä sanalla: erikoistehosteet. Valtavan hyppäyksen eteenpäin ottaneiden tehosteiden lisäksi monikaan asia ei ole juuri muuuttunut: juoni etenee perinteisesti ja tehosteiden takaa leffa on pelottavan ontto. Hämiksen tietoisuus sankaruuden tuomasta tuskasta on otettu mukaan syvyyttä tuomaan, mutta paikoin Peter Parkerin alias Hämiksen (Tobey Maguire) sydäntäsärkevät vuodatukset ja Elfmanin mahtipontiset soinnut liukastelevat siirappisuuden puolelle. Pahimpana ylilyöntinä voidaan ehkä pitää May Parkerin (jo 76-vuotias Rosemary Harris) sokerikuorrutettua tekstiä pikkupojista, jotka tarvitsevat sankarinsa. Eikö sitä Hämistä muuten olisi saatu takaisin mukaan leikkiin?
Juoni ei ole kummoinen. Taas uusi tiedemies törppöilee ja muuttuu uhaksi New Yorkille (onneksi ei koko maailmalle, vaan NY on taas ongelmakeskus). Samaan aikaan Peter Parkerilla menee suoraan sanottuna paskasti: potkuja satelee jokaisesta työpaikasta, vuokra on maksamatta niin hänellä itsellään kuin May Parkerilla, hänen dumppaamansa kaunis Mary Jane Watson (Kirsten Dunst) suuntaa katseensa jo toisiin miehiin ja kaiken huipuksi media väärentelee kuvaa Spider-Manista. Siinä on pulmaa kerrakseen yhden miehen harteille. Henkisten paineiden keskellä joko Peterin tai Hämähäkkimiehen on poistuttava kuvioista. Sieltä ahdingon syvimmistä syövereistä Hämähäkkimies nousee takaisin katujen ylle liitämään ja pelastamaan Mary Janea hullun pahiksen käsistä (tällä kertaa käsiä piisaakin). Loppuhuipennus ja aiempi junan päällä käytävä tiukka tehostetaistelu ovat mukavaa katseltavaa.
Tobey Maguire ilmehtii Hämiksen osansa kunnialla läpi, ja (mielestäni tälle seikkailulle korvaamaton) Kirsten Dunst pääsee paremmin vauhtiin terävemmän käsikirjoituksen myötä. Tämä alkoi olla jo vaikkapa Virgin Suicidesista tuntemamme Dunstin tapainen suoritus. Alfred Molinan tulkitsema pahis Dr. Otto Octavius tuntuu aluksi yhtä hataralta viritelmältä kuin Willem Dafoen hölmö vihreä menninkäinen edeltäjässä, mutta sitten Molina pääsee vauhtiin. Hullut virneet Octaviuksen naamalla saavat katselijan nauttimaan sarjisviritelmästä, ja Molina pieksee Dafoen 100-0.
J.K. Simmonsin tulkitsemasta J. Jonah Jameson-hahmosta en sen sijaan pidä yhtään. Mediamogulista on yritetty taikoa kävelevä vitsikone, mutta eipä tuo kovin mutkattomasti luonnistu. Toinen ärsyttävä hahmo on Parkerin paras kamu Harry Osborn, jonka kiikkuminen mukana ei onnistu sekään. Lähinnä ”Freaks & Geegs”-sarjan Daniel Desariona tai James Dean-tulkitsijana paremmin tunnettu James Franco ei ole uskottava tuossa osassaan, sori vaan.
Spider-Man ei toki ole itse näyttelijöiden leffa, vaan pikemminkin Raimin yritys kutoa sarjakuva hienoksi CGI-tehostepläjäykseksi Hämisseiteillä. Vieläkään seitit eivät kestä kahden tunnin mittaisen elokuvan painoa, ja suvantokohtia on liiaksi näin simppeliin stooriin.
Jos Peter Parker on välillä Mary Jane Watsonille pelkkä tyhjä penkki, niin vielä tyhjemmän oloinen on Hämisleffa markkinoidun ulkokuorensa alta. Pätkä kannattaa katsastaa leffateatterin penkeiltä tai laadukkaasta kotiteatterista, jotta ryminä pääsee oikeuksiinsa. Tai sitten voi tyytyä vain odottamaan parin vuoden sisällä mitä todennäköisimmin saapuvaa kolmososaa. Portit sille jätettiin taas kierosti auki.
