Kun joku on paras alallaan, mikään itse suorituksessa tai valmiissa tuotteessa ei voi olla niin ongelmallinen kuin epärealistiset ennakko-odotukset sitä kohtaan. Toisin sanottuna: jos Pixar-studiolta on tyypillisesti totuttu odottamaan riemastuttavan omaperäisiä tarinoita, tarkkaan hiottuja sympaattisia hahmoja ja animaatiostandardit uudelleenmäärittävää visuaalista jälkeä, kaikki keskinkertainen tuntuu katkeralta pettymykseltä. Pixariin kohdistettavien korkeiden odotusten vuoksi ihan levollisin mielin ei ole seurattu sitä, kuinka innovaatiolla ja tuoreudella aloittanut (maailman ensimmäinen kokopitkä CGI-elokuva Toy Story) ja läpikuluneilta tuntuneisiin aiheisiin uusia lähestymistapoja löytänyt studio (Monsterit Oy, Ihmeperhe, Wall-E ja Up) hiipuu vanhetessaan yhä kiihtyvään tahtiin kohti jatko-osien tuottamista (Toy Story 3, Autot 2, tuleva Monsterit Oy -esiosa).
Firman tämän vuoden elokuva kuitenkin hyvästelee tutut hahmot esitelläkseen uusia. Niitä etsitään keskiaikaisesta Skotlannista, jossa klaaniprinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ei halua vanhojen tapojen mukaisesti sovittavaan avioliittoon. Otettuaan yhteen äitinsä Elenorin kanssa (Emma Thompson) ja häirittyään herkkää valtatasapainoa klaanien johtajien välillä (Billy Connolly, Robbie Coltrane, Kevin McKidd ja Craig Ferguson) Merida etsii käsiinsä noidan (Julie Walters), jonka taikojen avulla hän toivoo voivansa muuttaa Ylämaiden perinteitä.
Urhea on Pixarin ensimmäinen prinsessaelokuva, mikä on herättänyt omaperäisyyttä vaativissa katsojissa hieman huolta siitä, onko emoyhtiö Disney alkanut todella rajoittamaan firman nerokkuutta. Toisaalta Urhea on ensimmäinen Pixar-elokuva, jonka pääosassa nähdään nainen, joten pelkästään prinsessahahmon käyttöönoton perusteella arvostettujen animaatiovelhojen ei voi sanoa tyrehdyttäneen ideavirtaansa. Itse asiassa perinteiseen prinsessakaavaan haetaan nykyaikaista otetta. Harmi vain, että kyseessä on Disney-prinsessan postmoderneista variaatioista pitkäpiimäisin – Merida haluaisi avioliiton sijaan elämään vapaata elämää. Joten kyllä, lopulta päähahmo on valettu moneen otteeseen käytetystä muotista – se vain tehtiin yhden ylimääräisen mutkan kautta.
Päähahmon tausta ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa. Vähintään yhtä oleellista on kasvutarina, jonka hän kokee elokuvan aikana. Tälläkin osa-alueella ikävä kyllä kompuroidaan aluksi näytettävästä potentiaalista huolimatta. Elokuvaan pohjustetaan melko hyvin, vaikkakin jälleen melko suoraviivaisesti ja katsojalle muista elokuvista tutuin ottein, konflikti äidin ja tyttären sekä perinteisiin nojaavan auktoriteetin kunnioittamisen ja tapoja vastaan kapinoinnin välillä. Kyyninen tarkkailija voisi jopa sanoa, että kyseessä on sukupuolen- ja miljöönvaihdoksen läpi käynyt versio aiemmasta Pixar-elokuvasta Nemoa etsimässä.
Yhtäläisyys edellä mainitun valtameriseikkailun kanssa ei kuitenkaan ole se tekijä, mikä kampittaa Urhean tarinaa, teemoja ja sitä kautta hahmonkehityksen uskottavuutta. Se ongelma löytyy muualta. Urhea on – sekä hyvässä että pahassa – tulos siitä, kun Pixar päättää tehdä satuelokuvan. Elokuva tarjoaa ensimmäisen puolen tunnin aikana korkealaatuista ja vakavaa tarinankerrontaa, jota yhtiöltä on totuttu odottamaan. Sitten saapuu noidan taika, joka toteutuu elokuvan aiempaan sävyyn sopimattomalla satumaisella käänteellä. Loitsun toteutumistapa on juuri sen verran ironinen, että sillä voisi alleviivata äkkipikaisen itsekkyyden lyhytnäköisyyttä, mutta silti kyseessä on niin kansantarunomainen käänne, että se ei yksinkertaisesti istu kokonaisuuteen. Jätän kyseisen idean tässä paljastamatta, sillä vaikka se ei suinkaan tuhoa Urheaa, se voi irtonaisuutensa vuoksi aiheuttaa tarpeettomia päätöksiä olla näkemättä elokuvaa. Lisäksi elokuvasta vikkelään katoava noita jää niin irralliseksi, että tämä tuntuu enemmän juonta palvelevalta deus ex machina -ratkaisulta (vai pitäisikö sanoa lamia ex machina, ba-dum-tsih) kuin tarinaan orgaanisesti kuuluvalta hahmolta.
Vaikka Urhea ei löydäkään optimaalista tapa tarinansa kertomiseen ja teemojensa käsittelyyn, se ei suinkaan ole huono elokuva. Maisemat ja linnamiljöö ovat niin uljaita, että ne todennäköisesti tekevät Skotlannin turismille yhtä ison palveluksen kuin Taru Sormusten herrasta teki Uuden-Seelannin matkustusbisnekselle. Lisäksi Pixar jälleen kerran tekee vaikutuksen kyvykkäällä animaatiollaan, joka vain paranee vuosi vuodelta – niin mahdottomalta kuin se tuntuukin. Yksittäisten lankojen ja irtoilevien kuitujen tarkkuudella animoidut kiltit voisi olla valmis pukemaan vaikka itsensä päälle, minkä lisäksi hahmojen hiusten ja partojen sisälle saattaa eksyä, jos niitä jää tuijottamaan liian pitkäksi aikaa. Lisäksi on vastustamattoman coolia kuulla jotain leveään skottiaksenttiin kallellaan olevaa valtavirtaelokuvassa – vieläpä koko perheen animaatiossa!
Kokonaisuus ei kuitenkaan pääse karkuun käsikirjoitukselta, joka ei koskaan löydä yhtenäistä sävyä tai johdonmukaisia keinoja sen toteuttamiseksi. Komediaa, draamaa ja vauhtijaksoja käytetään taidokkaasti, mutta useimmiten ne eivät sekoitu luontevasti. Yksittäiset hetket saattavat toimia erinomaisesti, kun taas tarina ja rakenne sahaavat erinomaisen ja yksinkertaisen välillä. Lisäksi Pixarin kyky tehdä pienistäkin sivuhahmoista muistettavia ei toimi tässä kuin visuaalisen suunnittelun kautta: oikeastaan kaikki paitsi Merida ja Elenor ovat hoopoja comic relief -hahmoja ilman terävästi erottuvia omia luonteenpiirteitä. Asiaa kompensoi jonkin verran se, että loppukohtaukseen saavuttaessa Meridan ja Elenorin välistä suhdetta on puitu sellaisella antaumuksella, että ainakin herkimmät katsojat kyynelehtivät avoimesti.
Urhea onkin hieman kuin Wall-E: tyrmäävän kauniilta näyttävä Pixar-animaatio, jonka juoni lähtee vakuuttavan, kauniin ja omaleimaisen alun jälkeen odottamattomaan suuntaan. Ilman kunnon pohjustusta käänne jää niin irtonaiseksi, että kokonaisuus tuntuu muodostetun kahdesta eri elokuvasta. Oma kunniamaininta kuitenkin Urheaa edeltävälle satumaiselle lyhytelokuvalle La Luna, joka visuaalisen tarinankerronnan keinoin löytää toimivan keinon käsitellä uuden ja vanhan välistä yhteenottoa. Uskomattoman kauniit ja maagiset viisi minuuttia onnistuukin siinä, missä illan varsinaiseksi ohjelmaksi tarkoitettu tarina kompuroi. La Lunan kaltaiset itsenäiset lyhärit annetaan studiossa perinteisesti nousevien kykyjen hoidettavaksi, joten ehkä Pixarin suhteen ei suinkaan kaikkea toivoa ole menetetty.
Katsoin elokuvan teatterissa kolmiulotteisena, koska Finnkino ei esittänyt elokuvasta 2D-versiota englanninkielisellä ääniraidalla – skottimurteen takia, totta kai. Kolmiulotteisuuden käyttötavasta itsestään en löydä mitään moitittavaa, mutta kotijulkaisun äärellä en voinut olla ajattelematta, että olohuoneen televisiossa kuvasto kylpi kylläisemmissä väreissä kuin Finnkinon raskaiden 3D-kakkuloiden läpi katsottu versio.
