Hirvittävän hieno leffa. Siinä mielessä hankala, ettei täysin kykene selittämään mistä hommassa niin erityisesti piti. Wangin Smoke on kuin maukas viipale tavallista elämää, jossa pienet yksityiskohdat ja jo pelkkä ajan kulku pistävät ihmispään pyörälle.
Leffa imaisee katsojansa keskelle Brooklynia, Auggie Wrenin (Keitel) savuiseen tupakkikauppaan. Vakioasiakkaat roikkuvat Auggien pikkuliikkeessä heittäen legendaa milloin mistäkin, ja kesän edetessä hahmojen omat elämäntarinat aukeavat hiljalleen. Juoni leijailee eteenpäin niin luontevasti ja varmalla otteella, että muut leffat alkavat tuntua Smoken rinnalla kömpelöiltä. Lähtöasetelmat ovat kaikki yksinkertaisia – kiltit ihmiset parsivat menneisyyden haavoja kokoon – mutta Wangin lämmin ja kiireetön tapa kertoa tarinansa nostaa homman ihan omalle tasolleen.
Komeaa dialogia tulkitsevat hyvät näyttelijät. William Hurtin erakoitunut kirjailijatyyppi jää hieman etäiseksi, mutta muu remmi istuu osiinsa loistavasti. Cyrus Colea hienosti tulkinnut Forest Whitaker nousisi ehdottomasti filkan helmeksi, ellei Harvey Keitel pääsisi vetäisemään loistavaa joulusatumonologiaan leffan loppumetreillä – äijän vaihtelevan uran kenties hienoin hetki! Kyseinen monologi muovaa koko leffasta nätin joulutarinan.
Wang on onkinut vanhoista katuleffoista juuri ne oikeat jipot, ja kierrättänyt niiden kerronnallisia keinoja taitavasti Smokessa. Fiilis ylettyy niin lähelle katsojaa, että tupakansavun voi melkein haistaa. Haikean kokonaisuuden kruunaa lopuksi soiva Tom Waits – “it’s such a sad old feeling / the fields are soft and green / it’s memories that i’m stealing / but you’re innocent when you dream“.
Leffalle on muuten itsenäinen jatkiskin, pitkälti improvisoitu Blue in the Face. Ihan samaan tatsiin ei enää ylletä, mutta katsomisen arvoinen filmi sekin.
