Yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista elokuvista mitä on tehty, pureutuu niin kovin yleiseen fobiaan, korkeanpaikankammoon. On sanomattakin selvää, että tästä aihetyypistä ei enää kannata tämän jälkeen tehdä leffoja; Hitchcock on hoitanut tämän niin tyylillä ja rautaisella ammattitaidolla, että muilla ei olisi mitään jakoa. Täytyy vain enää toivoa, että tätä ei pilattaisi millään turhalla uusintaversiolla, kuten Psyko tehtiin.
Hitchcockin luottonäyttelijä James Stewart loistaa jälleen ja yhteispeli Kim Novakin kanssa toimii hienosti. He ovat tämän kaihoisan ja traagisen rakkaustarinan henkilöt, jotka toimivat ikäänkuin kohtalon pelinappuloina. Tunnelma on vähintään yhtä tiivis ja erittäin intiimi kuin Hitchcockin toisessa klassikossa Psykossa loppuratkaisua myöten.
Juoni on lähtökohdiltaan yksinkertainen, mutta muuttuu koko ajan leffan edetessä monivivahteisemmaksi ja synkemmäksi kaiken hulluuden päästessä valloilleen päähenkilöissä. Enempää ei katsojan tarvitse juonesta tietää kuin se, että James Stewart esittää korkeanpaikankammosta kärsivää poliisia ja syyttää itseään erään poliisitoverinsa kuolemasta, joka yritti pelastaa hänet tippumasta alas katolta. Vaikuttaa yksinkertaiselta ja sitä se onkin, mutta katsokaa ja ihmetelkää miten hienosti ja salakavalan pirullisesti elokuvan tunnelma tihentyy ja ennen kuin huomaatkaan niin on piru päässyt valloilleen.
Elokuvan nimestä huolimatta tämä ei käsittele korkeanpaikankammoa vaan se on vain osa kokonaisuutta. Perimmiltään kyse on ihmisen ikuisesta halusta rakastaa, tulla rakastetuksi ja osoittaa miten lähellä rakkaus ja hulluus loppujen lopuksi ovat toisestaan. Ihmisen voi menettää monella tavalla, mutta asiaan takertuminen ja sen manipulointi saavat tervejärkisenkin ihmisen mielen järkkymään niin paljon, että häntä ei enää lopussa tunnista omaksi itsekseen.
nimimerkki: Acedia
