Vuonna 1912 kirjailija nimeltä Edgar Rice Burroughs julkaisi ensimmäisen Tarzan-kirjansa. Kirjasta tuli menestys, ja se poiki parikymmentä jatko-osaa, ja tehtiinpä kirjojen pohjalta elokuviakin. Nykyisin Tarzan lienee elokuvamaailman tunnetuimpia hahmoja, ja lopulta päätin minäkin luoda silmäyksen vanhoihin Tarzan-filmeihin. Ensimmäisenä tuli soittimessa pyöritettyä vuoden 1943 elokuva Tarzan ja viidakkokansa.
Tarzan (Johnny Weissmuller) ja hänen poikansa (Johnny Sheffield) asustelevat puuhun rakennetussa talossa keskellä viidakkoa, seuranaan kekseliäs Cheetah-simpanssi. tarzanin vaimo Jane suorittaa kaukana sivistyneessä maailmassa tehtäviään, ja hänen lähettämästään kirjeestä käy ilmi, että toinen maailmansota on alkanut. Tarzan ei kuitenkaan aio osallistua sotaan: se on sivistyneiden ihmisten keksintöä, ei Tarzanin. Tilanne kuitenkin muuttuu kun natsit sapauvat seudulle ja alkavat terrorisoida paikallista kylää. Natsit myös kaappaavat Tarzanin pojan. Kylästä paenneen naisen Zandran (Frances Gifford) avustamana Tarzan päättää käydä sotaan.
Johnny Weissmuller saa Tarzanin kuullostamaan juuri samanlaiselta kuin kirjoissa: hän ihmettelee ihmisten hölmöyttä ja tarvetta sotia:
” Viidakon ihminen taistelee elääkseen. Sivistynyt ihminen elää taistellakseen.” Weissmuller onkin loistava apinamiehen roolissaan.
Johnny Sheffieldkin on vakuuttava poikana. Frances Gifford on OK hänkin, muttei mitenkään loistava.
Juoni on mielenkiintoinen, ja tarina kulkee sujuvasti. Elokuva onnistuu olemaan välistä hauska, välistä hyvinkin jännittävä. Filmi myös tuntuu pohtivan sodan typeryyttä ja tarkoituksettomuutta. Etenkin Cheetah-simpanssi saa aikaan useitakin naurunpyrskähdyksiä, ja loppukohtauskin on mukavan koominen. Erittäin viihdyttävä seikkailu kaikenkaikkiaan.
