Teatteritaide ja televisio eivät sovi yhteen. Tämä itsestään selvältä tuntuva käsitys on kohdannut jos jonkinlaista, maineikastakin haastajaa, muttei vielä kertaakaan todellista voittajaansa. Onhan se selvää, ettei television kuvaruutu voi milloinkaan saavuttaa samankaltaista intensiivisyyttä ja autenttisuutta kuin muutaman metrin päässä kohoava teatteri lavaa verta ja lihaa olevine näyttelijöineen. Siksi teatteritaltiointien ainoa keino onkin yrittää kääntää näyttämötaide television kielelle, joka on tyystin oma teoksensa. Viime vuosien kohutuin suomalaisnäytelmä, Kristian Smedsin modernisoitu versio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, on Yleisradion toimesta saanut yhden onnistuneimmista televisiokäännöksistä.
Tuntematon sotilas perustuu Väinö Linnan romaaniin, mutta on teatteriversiona aivan yhtä paljon Kristian Smedsin oma teksti. Tarina on suurilta linjoiltaan ja tunnetuimmilta kohtauksiltaan vanha tuttu, mutta silti täysin uusi. Edvin Laineen elokuvaversion kanssa teatterikäännöksellä ei ole mitään yhteistä, Rauni Mollbergin versionkin kanssa vain vähän. Mutta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja erityisesti sen ”leikkaamattoman” muodon, Sotaromaanin kanssa teatteritulkinta jakaa paitsi kirjaimen, niin ennen kaikkea hengen. Pelkän toisinnon sijaan tarina on nimittäin tuotu uudelle vuosituhannelle kaikkia modernin teatterin keinoja hyödyntäen. On salamavaloja, jättiscreenejä ja yleisötilan käyttöä. Venäläiset viholliset ovat pesukoneita, Stalinin syntymäpäivänä tanssitaan diskoa ja Punakaartilaisten laulu lauletaan yhdessä yleisön kanssa. Kaiken taustalla on vahva nyky-yhteiskuntaa koskeva sanoma, jonka esilletuomiseksi ei keinoja juuri käyttämättä jätetä. Ei ole mikään ihme, että monet ovat näkemyksestä suuttuneet.
Kristian Smeds on aikamme lahjakkaimpia teatterintekijöitä. Hänen näkemyksensä Tuntemattomasta sotilaasta on juuri sitä, mitä teatteri on parhaimmillaan: provokatiivinen, vauhdikas, hauska ja koskettava. Kansallisteatterin lava täyttyy sellaisesta teatteritaiteen ilotulituksesta, että heikompaa hirvittää. Teoksessa on niin suurta energiaa ja tarmoa, että koko kahteen tuntiin puristettu kolmi- ja puolituntinen teos soljuu silmien editse hämmästyttävän nopeasti. Näyttävät tehosteet, lukuisat nerokkaat oivallukset ja erityisesti näyttelijäporukan valtaisa intensiivisyys luovat niin mukaansatempaavan elämyksen, että lopputuloksesta on vaikea pitää – ellei sitten satu ottamaan nokkiinsa näytelmän vakasta sanomasta, joka tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Smedsin Tuntemattoman taustalla vaikuttaa vanha kunnon luokkataistelun sanoma. Upseeriston ja rintamamiesten suhteet ovat näytelmän korostetuimpia asioita, joissa piilee keskeisiä viestejä suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Smeds kuuluu sukupolveen, jonka aikana vastakkainasettelun on sanottu loppuneen ja jona suuret ikäluokat ovat yhteisrintamassa luovuttaneet maamme ulkomaille. Huoli maamme tilasta ja tulevaisuudesta saavat on vahvasti läsnä symboliikassa, jota näytelmä suorastaan vilisee, ja josta jokainen voi muodostaa oman tulkintansa. Niin montaa kuin on erilaista katsojaa, niin monta on varmasti tulkintaa siitä, mitä uuden sukupolven Tuntemattomalla halutaan sanoa. Selvää on kuitenkin se, että isänmaallisuus ja muu ”patrioottinen paska” loistaa poissaoloaan kuin Linnalla ikään, eikä näkemys missään nimessä ole millään tavalla optimistinen. Kritiikki huipentuu kohuttuun loppuun, jossa Suomi julistetaan laulaen kuolleeksi, ammutaan ikonit alas, heitetään aseet kasaan ja kysytään tärkeä kysymys: kannattiko?
Televisiosovituksen ohjauksesta vastaava Mikko Kuparinen on tehnyt niin loistavaa työtä kuin mahdollisuuksia riittää. Tavallinen televisiokatsoja saattaa luonnollisesti oudoksua teatterinäyttelijöiden suurieleistä näyttelijätyötä, mutta tähän tottuu nopeasti ja teatteri-ilmaisuun pääsee nopeasti mukaan. Televisiokielelle käännetty Tuntematon sisältää television tuttuja tehokeinoja, kuten hidastuksia ja erivärisiä linssejä, joita kuitenkin käytetään harkitusti ja hyvällä maulla. Taltiointi välittää sekä näytelmän että katsomon tunnelman kotikatsomoon, jolloin kaivattu autenttisuuden tunne saadaan sytytettyä. Leikkausta on käytetty harkiten, kuitenkin niin, että yli tunti tavaraa on jäänyt leikkaamon pöydälle epäolennaisena. Tämä on toisaalta sääli, sillä vaikka kaksi tuntia onkin tv-ohjelmalle kestona varsin passeli, olisi näin huikeaa näytelmää mieluusti katsellut pitempään. Pääasia kuitenkin on, että tekniikka pelaa, kuvaus toimii ja ääni kuuluu. Siihen loppuvat Kuparisen tehtävät ja loput hoitaa itse näytelmä.
Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on sellainen kulttuuritapaus, joka jokaisen tulisi ehdottomasti nähdä. Niille jotka eivät alituisesti loppuunmyytyä esitystä pääse paikanpäälle todistamaan, on Mikko Kuparisen loistava tv-taltiointi erinomainen mahdollisuus todistaa tätä puhuttelevaa taide-elämystä. On hienoa nähdä, että Suomessa osataan vihdoin tuottaa toimivia teatteritaltiointeja, jotka mahdollistavat taiteenlajin siirtymisen yhä suuremman yleisön tietoisuuteen. Kristian Smedsin Tuntematon sotilas onkin paras mahdollinen aloitus tällaiselle hartaasti odotetulle kehitykselle, sillä se on sekä ajankohtaisuudessaan että ajattomuudessaan niin valtavan puhutteleva ja ajatuksia herättävä teos, että sen soisi kuuluvan yleissivistykseen – Väinö Linnan alkuperäisteoksen rinnalla sinne elokuvasovitusten yläpuolelle.
