Nuori neitonen on perinyt sukunsa ja aikoo jatkaa elämäänsä pienen hotellin johtajana. Hotellin kunnostus on täydessä vaiheessa kunnes sokea nainen ilmestyy kertomaan uudelle johtajattarelle hotellin meiningistä. Hotellin uumoillaan näet sijaitsevan yhden seitsemästä helvettiin johtavan portin päällä. Ja sehän on selvää että kyseessä ei ole mikään ilouutinen – kuka nyt haluaisi omat pytinkinsä toimivan itse manalan eteisenä. No tämän myötä tietenkin päästään tutustumaan itse vihtahousun kovin askeettiseen, autiomaata muistuttavaan, zombietäyteiseen maailmaan.
Kun ensimmäisen kymmenen minuutin aikana on ristiinnaulittu, valettuu miestä sementtiin ja pullautettu silmää päästä, voidaan hyvin todeta että tarina nojaa vahavasti goreiluun. Kaikki tämä on vieläpä alussa varsin hillittyä verrattuna lopun zombievisvasirkukseen. Kun elokuva rakennetaan tällaisten elementtien varaan on katsojien jakautuminen leireihinsä itsestään selvää. Toisille goreilu on olennainen osa kauhuelokuvakokemusta, toisille arvot löytyvät aivan muualta.
Lucio Fulci on Dario Argenton ohessa yksi tunnetuimmista italialaisisista kauhuelokuvantekijöistä. Edesmenneen Fulcin titteli eurooppalaisen goren kummisetänä voi olla hyvinkin ansaittu, mutta tämä katsoja ei oikein ole koskaan goreilulle lämmennyt. Goreilun henki kärsii pahasti omasta absurdisesta meiningistään. Tapahtumat ikäänkuin tapahtuvat vain sillä ehdoilla että kohta jälleen päästään kuvaamaan yksityiskojohtaisesti kuinka happo syövyttää ruumiin kasvoja tai kuinka hämähäkit nakertavat ruumista aivan liian verisesti. Aivan, juuri sitä tavaraa jota Gorehoundin lukijat pitävät klassikkoaineksena. Tästä ei ole pitkä matka tahattomaan komiikkaan ja rajoilla mennään jatkuvasti. Komedialliset elementit kun loppujen lopuksi niin harvoin toimivat kunnon kauhuelokuvassa.
The Beyond kärsii niin monien seuralaistensa tavoin huonosta hassulla italoaksentilla sönkötetystä englannista. Ajan hampaan nakerrus kuuluu musiikissa ja näkyy efektipuolellla. Nyt Fulcin elokuvia ilmeisesti julkaistaan sitten DVD-versioina enemmänkin ja tämän kulttuuriteon myötä teokset päätyvät kaiken kansan pällisteltäväksi. Umpiahtaan 80-luvun elokuvasensuurin aikaan mahdollisuuksista ei olisi edes haaveiltu. Kylmäksi elokuva tuskin ketään jättää, vaikka sen elokuvalliset ansiot saattavat johtaa siihen että teoksen läpikasominen on uroteko sinänsä.
