Aikanaan, The Wicker Manin ilmestyessä, pläjäys tyrmättiin täysin sairaana, pornografisena ja kristinuskoa halventavana. Todellisuudessa The Wicker Man ei ole mitään näistä, mutta lopulta on helppo ymmärtää, kuinka vahvaa seksuaalisuutta, tunkkaista konservatiivisuutta ja pakanallisia luonnonuskontoja käsittelevä filmi aiheutti 1970-luvun Englannissa suurenkin kohun. Osa elokuvasta kuulemma leikattiin ilman varsinaista syytä pois, ja filminpätkät laitettiin maantien täytteeksi. Nykyisin kulttileffan fanit kuulemma järjestävät kaivauksia maantienvarteen, löytääkseen puuttuvat metrit. Olisiko tässä idea seuraavan Tykittäjätapaamisen teemaksi? Nojuuh, vakavoidutaas sitten.
On hienoa, että ilmapiirin muuttuessa ajan myötä vapautuneemmaksi Uhrijuhla kaivettiin naftaliinista, ja kriitikot (sekä yleisö) osasivat filmin päällekäyvän visuaalisen ilmeen lisäksi kiinnittää huomiota myös sen kerronnalliseen ja kuvaukselliseen nerokkuuteen; The Wicker Man nähkääs on ehdoton mestariteos, jossa kaikki pelaa. Omaperäinen, uskovaisen poliisin keskelle pakanallista hullunmyllyä heittävä käsikirjoitus on hiottu ja hyvin etenevä. Tämä on toki mielenkiintoista huomata, kun tietää katsovansa versiota, josta puuttuu lähes kolmasosa ohjaajan kankaalle suunnittelemasta elokuvasta. Pistää väkisinkin miettimään, olisiko näillä neljälläkymmenellä minuutilla oikeastaan mitään lisää annettavaa elokuvalle, joka jo sellaisenaan on tiukan asiallinen, lässytykseen sortumaton teos? Well, I guess we’ll never find out…
Ns. kauhumusiikki on asia, josta erilaiset katsojat ovat eri mieltä. Joistakin se muka niin piinaava pimputus raastaa hermoja pelottavuudellaan, joitain se lähinnä ärsyttää. Itse olen sitä mieltä, että kauhufilmienkin teemoissa saisi olla jonkinlaista omaperäistä otetta, loistoesimerkkinä vaikkapa kaikkien aikojen pelottavimman tunnusmusan sisältävä Tappajahai. Uhrijuhlankin soundtrackilta löytyy kyllä omaperäisyyttä: Musiikki vaihtelee säkkipillipimputuksesta seireenimäisiin viettelylauluihin ja pelottaviin sadonkorjuuhoilotuksiin, joihin ei onneksi ihan joka ruispellolla törmääkään.
Laukaistaan myös näyttelijäntyöstä sananen: Christopher “pahisroolien erikoismies” Lee vetää jälleen aivan kuningasroolin, ja teki sen vielä ilman korvausta. Lee itse on sanonut pitävänsä suoritustaan yhtenä suurimmistaan, ollen tässä aivan oikeassa. Edward Woodward on myös erinomainen tarinan keskushenkilönä, kristittynä poliisina, joka ajautuu yhä syvemmälle ja syvemmälle kyläläisten hulluun maailmaan. Lyödään myös kuvankauniille Britt Eklandille pisteet, nappisuoritus länsinaapurin tytöltä. Olkoonkin, että hänen repliikkinsä dubattiin ja joissain, krhm, kokovartalo-otoksissa käytettiin stunttia. 😉
Yhteenvetona: The Wicker Man on vaatimattomasta alusta kohti upeaa, tylyä loppuaan vääjäämättömästi etenevä kauhudraama, kulttiklassikko, jollaisia ei enää tehdä. Maikkarin esittämä kopio oli toki surkea laadultaan, mutta sekään ei poista sitä tosiasiaa, että kuvat ovat jylhiä ja komeita. Vaikka kyseessä ei ole erikoisen pelottava filmi, voisi pläjäystä kutsua jossain määrin häiriintyneeksi ja hieman karmivaksikin, kyllähän tuo loppu mukavasti selkäpiitä kutittelee. Ja arvostelu on hyvä lopettaa Iron Maiden-lainaukseen: “The shadow of The Wicker Man is rising up again!”
