Ensimmäinen Rambo-elokuva (First Blood 1982) oli pohjimmiltaan tarina takaisin kotimaahansa palanneesta Vietnamin veteraanista John Rambosta (Sylvester Stallone) ja tämän vaikeasta sopeutumisesta takaisin arkipäivään. Toiminta oli melko hidastempoista metsässä piilottelua ja vihollisten välttelyä, eivätkä puheet elokuvan raakuudesta todellakaan olleet oikeutettuja. Toinen osa (First Blood Part II 1985) vei Rambon takaisin Vietnamin viidakoihin suoraan toiminnan ytimeen. Kolmas osa (Rambo III 1988) jalosti sarjaa patrioottisemmaksi sijoittuen ajankohtaisesti Afganistaniin. Samalla suuri osa elokuvan uskottavuudesta hukattiin täysin naurettavilla toimintakohtauksilla ja kuolemien määrä lähes kaksinkertaistui edellisiin elokuviin verrattuna.
Kun kolmas osa muistettiin lähinnä vitsinä, ei uutta Rambo-elokuvaa osattu edes odottaa. Kuitenkin 20 vuotta kolmannen osan jälkeen vuonna 2008 Sylvester Stallonen ohjaama neljäs Rambo-elokuva (Rambo) sai ensi-iltansa. Siitä tuli elokuva, joka on entistä toiminnallisempi, raaempi ja järkyttävämpi kuin muut osat yhteensä. Neljäs osa lunasti kaikki puheet aiempien osien raakuudesta, sillä verisyys vietiin äärimmilleen. Enää ei luoti vain tappanut, vaan repi kappaleiksi ja räjäytti sisukset ympäri taistelukenttää inhottavan todentuntuisesti. Stallone modernisoi kasaritoiminnan klassikon ilman kompromisseja ja sensurointia. K-18-ikäraja on täysin perusteltu. Kuolleita elokuvan aikana kertyi hurjat 236. Stallone onkin niitä harvoja ohjaajia, jotka eivät ole lähteneet 2000-luvun erikoisefektibuumiin, ja elokuvassa nähtävät räjähdykset ovatkin tehty oikeilla räjähteillä. Sen ansiosta toiminta ei pistä samalla tavalla silmään, kuten monissa nykyajan efektirymistelyissä. Toiminta näyttää karkealta ja myös on sitä.
Elokuvan lähtöasetelmat sijoittuvat Bangkokiin, jossa Rambo viettää rauhallista elämää käärmeenpyydystäjänä. Eräänä päivänä joukko lähetystyöntekijöitä pyytää Ramboa kuljettamaan heidät jokea pitkin sotatilassa olevaan Burmaan, jossa on meneillään suoranainen kansanmurha. Arvatenkin jokin menee vikaan ja Rambo lähtee pelastamaan ryhmää pulasta. Stallone on itse kertonut valinneensa tarinalle rankan lähestymistavan saadakseen ihmisten huomion ja valistaakseen Burman nykypäivän tapahtumista.
Dialogi ja draama ei ole koskaan ollut Rambo-elokuvien keskiössä. Silti neljäs osa pistää siinäkin paremmaksi. Kohtaus, jossa Rambo takoo uuden veitsen ahjon himmeässä loisteessa samalla kun Rambo kertoo monologissaan miten “tappaminen on helppoa kuin hengittäminen” on tunnelmaltaan uskomaton ja kananlihalle nostattava. Uskomatonta on myös se, miten kaikissa keskusteluissa Rambon naama kertoo enemmän kuin mitä hän vähäisissä puheissaan välittää katsojalle. Siten hiljainen ystävyyssuhde ryhmän johtajan, Sarah Millerin (Julie Benz) kanssa on hienosti toteutettu. Sananvaihtoa on tuskin ollenkaan, mutta katsojalle välittyy tehokkaasti hahmojen tunteet toisiaan kohtaan. Rambon ja Millerin ystävyys käy hyvin motiivina Rambon yhden miehen sodalle. Se samalla inhimillistää Rambon hahmoa, joten Ramboa ei voi mieltää sekopäiseksi tappajaksi. Lopulta elokuvan huipentuma sulkee Rambon tarinan tehokkaaksi. Se ei väännä rautalangasta miten kaikki päättyy, vaan jättää loput katsojan pääteltäväksi.
Elokuvan nimi on “Rambo” eikä “Rambo IV” hyvästä syystä. Se on kunnianosoitus 80-luvun suurimmille toimintaelokuville, joista etupäässä juuri Rambo-trilogialle. Se toimii hyvin yksinään eikä vaadi katsojalta esitietona muiden elokuvien näkemistä. Elokuvaa voisi syyttää liiasta raakuudesta ja verellä mässäilystä, mutta omasta mielestäni pysyy juuri rajojen sisällä. Vielä enempi verisyys tekisi hallaa koko elokuvalle ja veren käyttöä voitaisiin pitää vitsinä samalla tavalla kuin Kill Bill-elokuvissa. Elokuvan puolentoista tunnin kesto on juuri sopiva. Nykyisellään se on tiivis pakkaus toimintaa eikä liialla pituudella turruta täysin elokuvan tapahtumille.
