Mykkävuosilta tutun Richard Arlenin tulkitsemalle komealle amerikkalaiselle matkamiehelle sattuu haveri tämän seilatessa aavaa valtamerta komean purtilonsa kanssa. Merihädästä miehen pelastaa groteskien alkuasukkaiden kansoittama rahtilaiva, jonka päämääränä on salaperäisen tohtori Moreaun omistama trooppinen saari keskellä ei mitään. Saaren isäntä toivottaa vieraansa tervetulleeksi kotiinsa, mutta matkamiehen tietämättä tohtori Moreaulla on sormensa pelissä yhdessä jos toisessakin luonnottomassa kokeilussa. Ystävälliseltä vaikuttava miekkonen tutustuttaakin ensitöikseen vieraansa salaperäiseen, kissaeläimen eleganssilla siunattuun kaunottareen mainitsematta kuitenkaan tämän alkuperästä…
Kadonneiden sielujen saari on ainakin kertaalleen julkaistu hämmentävästi osana Universalin kauhukokoelmaa, vaikka todellisuudessa kyseessä olikin Paramountin yritys lyödä rahoiksi aikansa suurella kauhuvillityksellä. Kilpaileva studio onnistuikin yrityksessään niin hyvin, ettei firman hengentuotoksen sekoittaminen Universalin omiin klassikoihin ole mikään tavaton sattuma. Syy Kadonneiden sielujen saaren pienoiselle tuntemattomuudelle nykyisin pohjautuu sen kohtaamaan sensuuriin, olihan Paramountin näkemyksen erotiikka sekä groteskius ammoin monille liikaa, mikä toisaalta tiesi myöhemmin kauhutalon leipiin siirtyneen Erle C. Kentonin ohjaustyölle langetettuja sukupolvien pituisia esityskieltoja ympäri maailmaa.
H.G. Wellsin romaaniin perustuvan elokuvan selkeä esikuva onkin ollut vuotta aiemmin ilmestynyt James Whalen [movie=1931]Frankenstein[/movie], onhan Paramountin kauhistelussa pohjimmiltaan kyse tieteen etiikasta sekä epäonnistuneen kokeen traagisista seurauksista. Vinhana yksityiskohtana Paramountin hullun tiedemiehen päämääränä ei varsinaisesti ole luoda hirviötä tai herättää moista kuolleista, vaan päinvastoin muokata hirviöistä ihmisiä. Suurena yli-ihmisenä esiintyvän hahmon persoonan ristiriitana vain on tämän oma rutikuiva kyynisyys sekä täydellinen välinpitämättömyys aiheuttamaansa sanoinkuvaamatonta kärsimystä kohtaan. Kylmä ja laskelmoiva tohtori Moreau unelmoi ihmisyydestä, mutta lopulta tämä onnistuu manaamaan maailmaan vain entistä suuremman hirviön.
Paperilla Richard Arlenin kaltaisen aikansa niminäyttelijän voisi helposti luulla olevan tällaisen kauhuklassikon tähti yhdessä pienen cameon karvaisena alkuasukkaana tekevän Bela Lugosin kanssa. Uransa toisessa Hollywood-elokuvassa näyttelevä, kuvaushetkellä vielä tuntematon Charles Laughton limaisena ja juonittelevana tohtori Moreauna kuitenkin pyyhkii helposti lattiaa koko muulla näyttelijäkatraalla; hammaslääkärinsä esikuvan mukaan hahmoonsa eläytynyt puhdasta karismaa huokuva mestarinäyttelijä yksinkertaisesti varastaa show’n aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Erityisen silmiinpistävänä seikkana Laughton hyödyntää poikkeuksellisen taitavasti koko kehoaan sekä ympäröivää tilaa ilmaisussaan: pelkän paikallaan pönöttämisen sijaan mies saattaa toisinaan nojailla seinään, nostaa jalkansa pöydälle tai imutella tupakkaa kesken dialogin. Ilman Laughtonia Kadonneiden sielujen saari menettäisikin välittömästi suuren osan taiastaan.
Esikuvansa Frankensteinin hengessä myös Paramount koetti rakentaa teoksensa ympärille yleisöä kiehtovan salaperäisyyden verhon palkkaamalla tulikuumaksi ”pantterinaiseksi” niin tuntemattoman näyttelijättären kuin mahdollista. Kymmenistä tuhansista halukkaista rooliin pestattiin hemaiseva suurisilmäinen mallikaunotar Kathleen Burke, joka työskenteli kuvausten aikaan hammaslääkärin apulaisena. Tiettävästi Burke leimautui lopulta kohuttuun roolihahmoonsa niin pahoin, ettei tämän näyttelijänurasta ikinä tullut kertaluontoista kokeilua sekä muutamia pienempiä rooleja kummempaa tähdenlentoa. Moni nainen olisi varmasti nykyisinkin valmis maksamaan sievoisia summia päästäkseen näyttelemään Hollywoodin eturivin tähtien loisteessa Kadonneiden sielujen saaren kaltaisessa klassikossa, joten Burkenkaan kohtalosta lienee turha mieltään kenenkään pahoittaa.
Vaikka Paramountin panos elokuvakauhuun ei välttämättä aivan Universalin klassikoiden kaltainen itsestäänselvyys olekaan, ei Kadonneiden sielujen saaren nauttimaa näkyvää ja kuuluvaa kulttisuosiota sovi kieltämän niuhommankaan känkkäränkän. Pelkästään erilaisia viittauksia Paramountin teoksen hahmoihin, kohtauksiin sekä nimistöön pystyy bongaamaan myöhemmästä populäärikulttuurista vaikka kuinka paljon: ihanan uhkaavalta kalskahtava “house of pain” on yksinään poikinut vuosien varrella jättimäiset määrä erilaisia tuotteita rock-kappaleista vaatemerkkeihin asti. Kielletyn hedelmän lumo onkin sementoinut Kadotettujen sielujen saaren aseman pysyvästi osaksi elokuvahistorian suurta kauhukaanonia, ja mikäli taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa jatkossakin, ei Paramountin klassikon asema genrensä merkkiteoksena pääse järkkymään jatkossakaan.
