Pidin suunnattomasti Tornatoren ohjaamasta Cinema Paradisosta. Ei siis ollut ihme, että tartuin myös Il Postinoon, koska niin monessa yhteydessä sitä väitettiin samanhenkiseksi kuin loistavaa Cinema Paradisoa. Vertailut eivät mielestäni olleet täysin tuulesta temmattuja. Il Postino nimittäin ammentaa samasta humaanin ihmisnäkemyksen lähteestä. Vanhanaikainen italialainen elämänmeno ja ylväät välimeren maisemat korostavat ennestään näitä yhtymäkohtia. Suurin yhdistävä tekijä on kuitenkin loistava Philippe Noiret, jonka voimakas olemus on vahvasti läsnä molemmissa elokuvissa.
Il Postino on tehty rakkaudesta runoihin ja ylipäänsä intohimosta elämään. Tämä menee taatusti niihin katsojiin, jotka tykkäävät hiljentyä tarkkailemaan maailmaa ja aistia sen kauneutta kaikessa rauhassa. Itselleni tulee katsomisen jälkeen sellainen fiilis, että täytyy oikein kiittää, että saa olla olemassa ja rakastaa kaikkia pieniä asioita, joista oikeasti nauttii. Lämminkin tämä elokuva on. Varsinkin tuo kahden erilaisen miehen ystävyys on kuvattu suurella kaipuulla ja se, rehellisesti sanottuna, koskettaa.
Noiret esittää chileläistä runoilija Pablo Nerudaa, joka on maanpaossa syrjäisessä kalastajakylässä, kaukana kotoaan, Italiassa. Massimo Troisin esittämä Mario Ruoppolo on paikallinen mies, jonka luonnetta leimaa lapsekkaan innostunut elämänasenne ja toisaalta yksinkertaisuus. Mario on yliherkkä kalalle, joten on kohtalon ivaa, että hän on syntynyt saarelle, jonka ainoa varteenotettava elinkeino on kalastus. Mario ei siis voi kalastaa, joten on keksittävä muuta. Runoilijan saapuminen saarelle ratkaisee ongelman ja Mariosta leivotaan henkilökohtainen posteljooni herra Nerudalle, joka saa kuuluisana taiteilijana melko paljon postilähetyksiä. Alkujännityksen jälkeen Mario ja Neruda tutustuvat paremmin ja suhde kasvaa ajan myötä jonkin asteiseksi ystävyydeksi. Mario yrittää tivata Nerudalta, mitä metafora tarkoittaa ja samalla painostaa Nerudaa kirjoittamaan rakkausrunoa naiselle, johon hän on auttamattomasti ihastunut. Neruda opettaa Mariolle, että jokaisessa meissä asuu runoilija.
Neruda on tietenkin oikeasti elänyt henkilö, mutta muut päähenkilöt ja tarina ovat keksittyjä. Neruda ei ollut ainoastaan runoilija ja kirjailija, vaan myös poliitikko, joka joutui Chilen silloisen johtajan epäsuosioon ja oli pakotettu, henkensä pitääkseen, lähtemään synnyinmaastaan Eurooppaan. Tarinalla on siis tietty totuuspohja, vaikka itse ydintarina onkin mielikuvituksen tuotetta. Nerudan runot ovat sitä elokuvan aitoa osuutta ja niitä käytetään hienosti osana tarinankuljetusta.
Il Postino on varsin palkittu teos. Massimo Troisi sai roolistaan jopa Oscar-ehdokkuuden. Tosin tähän taisi olla enemmän syynä se, että hän antoi kaikkensa elokuvan valmistumisen vuoksi. Heikolla sydämellä siunattu Troisi sinnitteli kuvaukset loppuun ja kuoli muutama tunti kameroiden sammumisen jälkeen. Il Postino on hieno testamentti nuorena kuolleen näyttelijän uralle. Philippe Noiret olisi myös ansainnut Oscar-ehdokkuuden. Hän on olemukseltaan jotenkin erityisen persoonallinen, jolle sopii hyvin nämä tällaiset mentor-tyyliset viisaan miehen roolit. Noiret muuten siirtyi autuaimmille kuvauspaikoille tässä hiljattain eli 23.11.2006.
Il Postino sai kaikesta huolimatta myös kotiin viemisiä Oscar-gaalasta, sillä säveltäjä Luis Enriguez Bacalovin tekemä score arvostettiin ilmestymisvuotensa parhaaksi. Eikä ihan aiheetta valittukaan, koska kauniit ja selkeät melodiat saavat ihokarvat pystyyn ja lisäävät tarinan suloisen kaunista syvyyttä. Toimii muuten ihan CD:ltä kuunneltuna ilman kuvaakin.
Elokuvan yllätyksellisin palanen löytyy ohjaajantuolin takaa. Näin vahvasti italialaishenkisen tunnelman on luonut akateemisesti koulutettu brittiläinen mies, jonka juuret ovat itse asiassa Intiassa. No, kun paneutuu enemmän ohjaaja Michael Radfordin taustaan, niin äkkiä tulee vastaan miehen intohimo välimeren maita, ja varsinkin Italiaa kohtaan. Il Postino on monen ihmisen luovuuden tulos. Ilman Nerudaa elokuvan henki ei saavuttaisi näin vahvaa runollista luonnetta. Troisin intohimo hahmoonsa ja koko tarinaan piti häntä kirjaimellisesti elämässä kiinni. Kiitokset kuuluvat myös alkuperäistarinalle, jonka on sepittänyt Antonio Skarmeta. Skarmeta muuten ohjasi ensimmäisen elokuvaversion tästä jo vuonna 1983. Ohjaaja Radford siirsi alkuperäistekstin vastaisesti tapahtumat Italiaan, josta kaikki eivät ymmärrettävästi olleet riemuissaan. Radfordilla on kuitenkin oma visio ja langat vakuuttavasti käsissään. Koko orkesterinjohtajana hän jäi kaikessa mediahypetyksessä hieman taustalle seisomaan. Tämä lienee merkki ohjaajan vaatimattomuudesta ja samalla siitä, että hän antoi teoksen puhua puolestaan.
Il Postinolle voisi antaa enemmänkin kuin nämä neljä pallukkaa, mutta vertailussa alussa mainitsemaani, hieman samankaltaiseen, viiden tähden Cinema Paradisoon tämä jää aavistuksen laimeammaksi. Hienoista maisemista huolimatta elokuvan kuvaukseen olisi voitu omasta mielestäni kiinnittää vieläkin enemmän huomiota. Samoin Marion rakkaustarina naiseensa jää muun tarinan varjoon, joten sen osuutta olisi voinut ehkä hieman supistaa. Elokuvan remake-tausta arveluttaa myös hieman. Entä jos alkuperäinen on vielä parempi? Nuo eivät kuitenkaan ole kovin häiritseviä asioita kokonaisuudessa, joten kaiken kaikkiaan kyse on voimakkaasta elokuvaelämyksestä.
nimimerkki: mauge
