Kuten kertoja totisella äänellään elokuvassa kertoo, marsilaiset ovat päättäneet hyökätä Maahan. Syykin on selvä: Marsissa on perin ikävät sääolot, joten ei ole ihme, jos vehreä ja keskilämpötilaltaan eri mainio Maa on alienien mielestä sitä ”vihreämpää ruohoa”. Paha vain, että ihmiset ovat kansoittaneet planeettansa kivoimmat kulmat. Marsilaiset eivät aio anella elintilaa naapuriplaneetalta, vaan ottavat koko roskan mieluummin väkisin.
Hassua, miten maailma muuttuu. 1950-luvulla Maailmojen sodassa ihmiset kävivät yhtenä tiiviinä joukkona marsilaisia vastaan. Sekä viranomaiset että siviilit näytetään elokuvassa enemmänkin erittelemättömänä massana, jotka pelaavat sodassa rinnakkain. Tänä vuonna (2005) valmistunut remake keskittyy näyttämään lähinnä yhden perheen (tai yhden miehen) elinkamppailua marsilaisia vastaan. Toki uutuuselokuvassakin on sotilaita ja muuta väkeä pilvin pimein, mutta tähän 1950-luvun versioon verrattuna ne näyttävät ennemminkin sijoittuvan jonnekin puiden, pensaiden ja olohuonekalusteiden tasolle. Selitystä tälle voidaan hakea kaupunkien kasvusta onnen päivien ajoilta, tavisten julkkistamisprojekteista (vrt. Idols, Big Brother) ja siitä, että naapurit eivät enää välttämättä halua tuntea toisiaan – mutta ystäviä ja tuttavia voi olla paljon kauempana (paitsi siis tietysti Marsissa).
Tämä vanha, H.G. Wellsin kertomuksen ensimmäinen elokuvaversio, on kieltämättä saanut ainakin hienon värimaailman. Marsilaisten sinipunavihreät silmät suorastaan häikäisevät, vaikka pääosanesittäjät – Gene Barry urhoollisena tohtorina ja Ann Robinson tulipunahuulisena Sylviana – jäävät niin värittömiksi, ettei heitä muistettu edes Rocky Horror Picture Show’n rallatuksissa. Koska elokuva on erittäin miespitoinen (esim. kohtauksessa, jossa kaupunkilaiset yrittävät paeta keinolla millä hyvänsä kodeistaan, kaikki pakenijat näyttävät olevan aikuisiän saavuttaneita miehiä… Vellihousuja, pyh!), eikä kunnon draamaakaan nähdä kovin pinnallisten henkilökuvien vuoksi, leffan mielenkiintoisimman performanssin antajaa on mahdoton nimetä. Pitkäveteinen tulitus ja pökkelö näytteleminen loppuvat onneksi jo ennen puolentoista tunnin täyttymistä. Siinä vaiheessa myös katsoja tahtonee laulaa hallelujaata ja aamenia.
