Vuonna 1993 alkoi Yhdysvalloissa pyöriä mullistava televisiosarja, jonkalaiseen ei oltu ennen törmätty. Kukaan ei varmaan voinut vielä silloin aavistaa, mitä tuo TV-sarja toisi tullessaan. Lopulta sitä tehtiin yhdeksän tuotantokautta, mutta siitä tehtiin myös ainakin kaksi elokuvaa, pari tietokonepeliä ja jopa yksi spin-off-sarja. Se sai taakseen suuren fanijoukon, joka teki sarjasta melkein oman uskontonsa. Sarja veti siis puoleensa parhaimpina aikoinaan suuren määrän kaikenlaisia katsojia, mutta fanit jatkoivat loppuun asti 202 jaksoa kestäneellä taipaleella. Sarja yhdisti tavallista rikossarjaa, seikkailua, salaliittoteorioita, UFO-uskomuksia, fantasiaa, sci-fiä ja kauhua, mutta myös draamaa ja vähän komediaakin originellilla ja yhä iskevällä tavalla. Vieläkään sarja ei ole oikein löytänyt vertaistaan, mikä on ehkä ihan hyvä. Kyseessä on tietenkin Chris Carterin luoma The X-Files eli Salaiset kansiot.
Tämä kyseinen sarja tuskin mitään esittelyitä kaipaa, sen verran tunnetusta ja olennaisesta osasta populaarikulttuuriamme on kuitenkin kyse, mutta annetaan kuitenkin vähän muistinpalautusta, jos joku ei todella tiedä tai muuten vaan muista. FBI-agentti Fox Mulder (Duchovny) ja hänen kollegansa Dana Scully (Anderson) työskentelevät FBI:n kellarissa sijaitsevissä X-arkistoissa, jonne päätyvät ratkaisemattomat tapaukset, jotka ovat luokittelemattomia ja sisältävät yleensä jotain paranormaalia. Mulderilla on vahva usko paranormaaleihin ilmiöihin ja salaliittoihin, minkä alkulähde löytyy lapsuuden traumoista, kun pikkusisko Samantha kaapattiin avaruusolioiden toimesta. Scully on puolestaan harras katolilainen, joka ei kuitenkaan usko muihin yliluonnollisiin ilmiöihin, vaan suhtautuu niihin skeptisesti käyttäen tiedettä apunaan. Alunperin Scully pistetään tehtävään tarkkailemaan Huuhaa Mulderin paranormaaleita tutkimuksia ja todistamaan ne diipadaapaksi. Sarjassa on kahdenlaisia jaksoja, mytologiaepisodeja ja erillisiä yksittäisiin paranormaaleihin ilmiöihin keskittyviä jaksoja (ns. hirviöjaksot). Ensimmäisellä kaudella jätetään vielä tuo suurempi pääjuoni (Yhdysvaltojen valtion suuri salaliitto) vähän taustalle ja sen sijaan keskitytään mutanttien jahtaamisiin, kummittelujen estämiseen ja UFO:jen bongailuun.
Carterin luoma sarja oli alusta alkaen jotain uutta ja mullistavaa, mutta ensimmäisessä kaudessa on mukana vielä paljon alkukankeutta, mikä johtuu osittain käsikirjoitusten vaihtelevasta laadusta ja aika minimissä olleesta budjetista. Sarjan tärkeistä käsikirjoittajista ei ollut mukana kuin tietenkin itse Carter, legendaarinen käsikirjoittajapari Glen Morgan & James Wong sekä epätasainen mutta parhaimmillaan loistava, pääasiassa hirviöjaksoihin keskittynyt Howard Gordon (työskenteli tällä kaudella yleensä käsikirjoittajaparinsa Alex Gansan kanssa). Kukaan heistä ei ole vielä parhaassa terässään, ei varsinkaan Gordon. Carterilla on muutama onnistuminen, vastapainonaan pari aikamoista munausta. Morgan & Wong sen sijaan porskuttavat aika kunniakkaasti tällä ensimmäisellä kaudella. He kehittivät yhdessä Carterin kanssa eniten sarjaa ensimmäisellä kaudella, loivat muutaman tärkeän hahmon (mm. nörttikopla Lone Gunmen ja agenttien pomona toimiva Walter Skinner) ja keksivät jo hieman mytologiaakin. Ohjaus ei ole vielä parhaassa terässä, mikä johtuu ensinnäkin aika heikosta budjetista, mutta osa ohjaajista saa kuitenkin aikaan vakuuttavaakin jälkeä. Esimerkiksi David Nutter onnistuu saamaan hienon tunnelman aikaan ja sarjan näyttämään hyvältä ilman suuria rahamääriä. Esimerkiksi ensimmäisen kauden ehdottomat jalokivet Ice ja Beyond the Sea ovat hänen ohjaamiaan.
Jaksojen taso on ensimmäisellä kaudella todella vaihteleva. Kuitenkaan todella loistavia jaksoja on mukana vain vähän, mutta ihan surkeita esityksiäkään ei ole kovin montaa eksynyt joukkoon. Kausi alkaa lupaavasti lumoavalla pilottijaksolla, joka ei kuitenkaan vielä täysin näytä kuinka mahtava show X-Filesista lopulta tulee. Siinä on kuitenkin kaikki ainekset siihen, että katsoja saadaan koukkuun. Vaikka näyttelijät David Duchovny ja Gillian Anderson eivät vielä vuonna 1993 olleet kovin taitavia näyttelijöitä, heillä oli jotain, joka vähän korvasi puuttuvia näyttelijänlahjoja. Se “jotain” on tietenkin kemia. He pelasivat täydellisesti yhteen, heidän keskustelunsa tuntuivat aidoilta ja yhteiset kohtaukset toimivat vaivattomasti. Tämä on ehdottomasti yksi sarjan kantavista voimista. Kuitenkin kummatkin kehittyivät sarjan aikana ja molemmat ovat tällä hetkellä sekä arvostettuja että loistavia näyttelijöitä. Toisaalta näyttelijöiden heikkoudet nousivat tässä sarjassa heidän vahvuuksiksi. Kun Andersonilla on sarjan alussa näyttelemisessä pientä epävarmuutta ja pientä uskottavuuden puutetta, niin se kuitenkin sopii Scullylle. Onhan hänen roolihahmonsa kuitenkin sen verran epäilevää sorttia, että pieni epävarmuus vain tukee epäilyn tunnetta. Sen sijaan Duchovnyn välillä lähes zombiemaiselle tasolle vaipuva vaeltelu, poissaolevuus, pieni konemaisuus ja suusta syljetty mutina tuovat Mulderille juuri tarvittavan lakonisuuden. Onhan hän nähnyt esim. kun sisko kaapataan avaruusalukseen. Kun on nähnyt sen verran selittämätöntä ja kokenut kaikenlaisten mutanttien läsnäolon, niin lopulta varmaan päästään Duchovnyn ruumiillistammaan vähän höhlään tilaan, mutta se sopii Mulderille kuin ruoka lautaselle.
Näyttelijöiden kemian lisäksi pilotissa on tarttuva tunnelma, jota ruokkii tapahtumapaikkana oleva mystinen pikkukaupunki, jossa on paljon piilotettuja salaisuuksia. Scullyn ja Mulderin lisäksi ensimmäisessä jaksossa muista tärkeistä hahmoista mukana on vain legendaarinen Tupakkamies. Lopulta sarjan jonkinlaiseksi pääpahikseksi muodostuva Tupakkamies on ensimmäisellä kaudella kuitenkin vain pienessä osassa, eikä katsoja voi vielä aavistaa kuinka tärkeä hahmo on lopulta kyseessä. William B. Davis esittää Tupakkamiestä ja tekee sen kunnialla. Ensimmäinen jakso on kaikin puolin toimivaa kamaa, mutta siinä ei kuitenkaan kuulla vielä klassista tunnaria, joka tulee mukaan vasta toisessa jaksossa. Mark Snow’n luoman tunnarin lisäksi myös herra Snow ansaitsee tekemästään työstä sarjan musiikkien parissa paljon kiitosta, sillä musiikit ovat aina onnistuneet Filuissa pitämään tunnelmaa kivasti yllä.
Puhtaita mytologiajaksoja on ensimmäisellä kaudella vähän, mutta juuri ensimmäisellä kaudella pienet mytologiavivahteet ovat todella mielenkiintoisia ja herkullista katsottavaa. Kaksi ensimmäistä jaksoa ovat molemmat tällaisia light-mytologiaepisodeja. Ehkäpä toisen jakson, Deep Throat, voisi jo mieltääkin jonkinlaiseksi mytologian aluksi. Siinä esitellään nimittäin Mulderin ensimmäinen tiedonantaja Deep Throat. Jerry Hardin tulkitsee varmuudella ja iän tuomalla karismalla valtion temppuihin kyllästynyttä miestä, joka luottaa Mulderin palavaan haluun löytää totuus. Jaksossa nähdään myös nuori Seth Green hauskassa sivuosassa Mulderia auttavana pössyttelijänä.
Howard Gordonin ja Alex Gansan puolimytologiset kynäilyt Conduit ja Fallen Angel ovat varsin keskinkertaista kamaa, joissa kummassakin on vähän ongelmaa tarinan löyhyyden kanssa. Kelpo viihdettä kuitenkin. Ihmiskokeita sivuava Eve on sen sijaan eräs ensimmäisen kauden parhaista jaksoista, vaikka onkin jakanut mielipiteet raa’asti kahtia. Deep Throat on jälleen vakuuttava antaessaan jälleen Mulderille tietoa valtion kieroiluista. Tunnelma on sopivan synkkä ja ihmiskloonien näyttelijät (nuorten tyttöjen ja vanhempien naisten) ovat jollain tavalla sopivan karmivia tähän tarinaan. Harmi vain, että myöhemmässä mytologiassa tämä osa sitten unohdettiin. Puhdasta loistokkuutta tarjoaa myös E.B.E. -ufoilu, joka on parivaljakon Morgan & Wong mestarillista jälkeä. Siinä alkaa olla jo sitä vainoharhaisuutta ja pelinappulana olon tuntua kuin myöhempien kausien mytologiajaksoissa. Koko potin räjäyttää kuitenkin vasta kauden viimeinen jakso The Erlenmeyer Flask, jossa on hyytävä tunnelma, vauhdikas kerronta, mielenkiintoisia salaisuuksia paljastuu ja kuitenkin ollaan omalla tavallaan vasta lähtökuopissa. Tässä jaksossa ensimmäistä kertaa vasta konkretisoituu valtion pahat suunnitelmat ja piilotetut UFO-yhteydet. Carter todistaa osaavansa parhaiten kirjoittaa juuri näitä mytologiajaksoja ja varsinkin kausien finaaleissa hän tyhjentää ideavarastonsa parhaat osat. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan kauteen.
Muista jaksoista pitää mainita kauden alkupuolella nähtävä Squeeze ja loppupuolella nähtävä jatko-osa Tooms, joissa seikkailee eräs sarjan legendaarisimmista pahiksista, Eugene Tooms (Doug Hutchison). Tämä painajaismainen mutantti osaa puristautua ja venyä pieneen tilaan pystyen siten murtautumaan kotiin kuin kotiin. Tooms on filupahisten aatelisia ja Hutchisonin roolisuoritus on täydellisyydessään juuri sopivan kammottava. Myös pieneen tilaan suljetut The Thing -tribuutti Ice ja ötökkäinvaasiosta kertova Darkness Falls ovat kauden tunnelmallisimpia ja kauhuelokuvamaisimpia jaksoja. Ne luottavat juuri tunnelmaan eikä mihinkään kikkailuun. Jo mainitsemani Beyond the Sea kuuluu koko kauden parhaimmistoon, mutta ei häviä vertailussa myöhempien kausien jaksojenkaan kanssa. Brad Dourif tulkitsee tässä jaksossa hienosti henkimaailmassa käppäilevää sarjamurhaajaa. Todella cool pahis tavataan sen sijaan jaksossa Fire, joka on niin toimiva kuin hirviöjakson kuuluu ollakin. Siinä on mielenkiintoinen paranormaali-ilmiö/mutantti, pienimuotoinen kissa ja hiiri -leikki sekä sopiva määrä vauhtia, jännitystä, hahmokehitystä ja vauhtia.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kausi on kelpo viihdettä, mutta ei vielä ihan sitä, mitä muutamat seuraavat kaudet. Yksi syy on jaksojen aika radikaali erillisyys, kunnon jatkumoa ei ole saatu vielä aikaan, johtuen siitä, ettei sitä mytologiaa ole vielä ehditty luomaan. Kaikenlainen jatkumo onkin aina ollut X-Filesin heikoimpia puolia, eikä siinä olla koskaan täysin onnistuttu. Myöhemmillä kausilla sitä on kuitenkin vähän enemmän mukana, onneksi. Myöhemminkin hirviöjaksoissa unohdettiin kuitenkin sarjan mytologia täysin ja juonijatkuvuudessa kävi usein mokia, niin että jotkut asiat selitettiin monella eri tavalla ja tuli pieniä ristiriitoja. Toisaalta ensimmäisessä kaudessa jaksojen erillisyys tuo sitä vanhojen kauhusarjojen tunnetta, mitä Carter on X-Filesilla osittain hakenutkin. Juuri öiseen aikaan tuleva sarja, joka tarjoaa yhden karmivan tarinan tyyliin Kolchak (jota Carter käytti sarjan suurimpana esikuvana), Hämärän rajamailla ja Äärirajoilla. Muutama osa saakin ihan mukavan karmivia väreitä katsojassa aikaan ja osa katsojista pitää juuri tästä X-Filesin puolesta. Kuitenkin ensimmäisen kauden jaksoissa onnistutaan kehittelemään hahmoja ihan kiitettävästi, varsinkin pääparivaljakkoa, sillä muita hahmoja ei tuoda vielä sen enempää esille. Myöhemmin sarjaan tuli jaksoja, jotka tukeutuivat suoraan komediaan, mutta ensimmäisellä kaudella niitä ei ole mukana. Kuitenkin yliluonnollisissa ilmiöissä on aina pieni koominen vire ja varsinkin Duchvony heittää välillä muutaman hyvä läpän aiheesta, mikä aina piristää kivasti tunnelmaa.
Toinen syy, joka tiputtaa ensimmäisen kauden pisteitä, on muutama täysin surkea esitys jaksojen osalta. Carterin epäonnistumisiin lukeutuu jakso The Jersey Devil, joka on monelle fanille esimerkki huonosta Filu-jaksosta. Jakso yhdistää urbaanilegendaa, bigfoot-tyyppisen “hirviön” ja täyttä camp-henkeä. Sitten on myös toinen Carterin kynäilemä jakso, Space, josta ei voi puhua edes hyvänä päivänä mitään hyvää. Se on minun henkilökohtainen inhokkini, jonka hyppään aina tulevilla uusintakierroksilla yli. Carter on siinä selvästi yrittänyt tehdä jotain suurempaa jaksoa, mutta epäonnistuu tavoitteissaan täysin. Avaruuteen sijoittuva UFO-jakso on hyvä idea, mutta kun pelastusoperaatiota joudutaan pääosin kuvaamaan maan tapahtumien kautta, mikä on varmaankin rahallinen syy, niin homma muuttuu tylsäksi puhuvien päiden jorinaksi. Lopputuloksena on todella pahaa skeidaa, joka tuhoaa hyvin ensimmäisen kauden mainetta. Hirveä tuotos, joka aiheuttaa painajaisunia, ei pelottavuutensa vuoksi, vaan noin 40 minuuttia kestävän tylsyyden takia, eikä sitä halua kokea enää uudestaan. Myös Ghost in the Machine, tietokonemaailmaan sijoittuva sci-fistely, on pahasti vanhentunutta tavaraa ja sen vuoksi pahuksen tylsää katseltavaa.
Epätasaisuudesta, pienestä alkukankeisuudesta ja ensimmäisen kauden tyypillisistä vaikeuksista huolimatta X-Filesin ensimmäinen kausi on katsastamisen arvoinen tapaus. Jo sen takia, että voi katsoa myöhemmät loistavat kaudet. Toisesta kaudesta viidenteen sarjan taso pysyi uskomattoman korkealla. Siitä tasosta antaa pientä esimakua nämä ensimmäisen kauden parhaimmat jaksot. Yön pimeimpinä tunteina nämä mutanttien pyydystysretket, matojen hyökkäykset, hyönteisten pottuilu, kummitusten huhuilut, valtion jallitukset, avaruusolioiden häröilyt, reinkarnaation kokeneet sielut, ihmissuden ulinat ja seonneet ikiaikaiset tietokoneet ovat omiaan luomaan säikyttelyn ilmapiiriä. Ensimmäinen kausi on vasta alkua, mutta kun X-Files pääsee vauhtiin, niin jarrupoljinta ei käytetä vähään aikaan. Carterilla kesti kuitenkin ennen kuin kaasupoljin löytyi.
