Odotin tältä leffalta todella paljon. Ehkä liikaakin. “Huuliharppukostaja” toi minulle mieleen tummiin pukeutuvan, varjoissa liikkuvan jäätävän viileän pistoleron, jolla on riekaleiksi revitty menneisyys ja sisin täynnä katkeruutta. Unelmieni huuliharppukostaja oli harvasanainen mies, joka aloittaa pahaenteisen huuliharpunsoiton A-mollissa hetkeä ennen säälimätöntä verenvuodatusta.
No melkein. Sergio Leonen huuliharppukostaja oli kyllä viileä, mutta lähes parantumaton lörppö. Entäs se menneisyys? Kerrotaan viimeisen kympin aikana. Eikä kaverilla ole mitään moraalia. Olihan hän roisto, mutta kyllä nyt tarinan sankarilta pitää jotain vaatia. [Spoilerivaroitus!] Ja kaunis nainen, johon heti ihastuin, paljastuikin niljakkaaksi laskelmoivaksi huoraksi. Pilvilinnani romahti kuin korttitalo.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia oli suorastaan elokuvataiteen mestariteos. Upea tunnelma. Samoin viimeinen kymppi jäi lähtemättömästi mieleen. Mutta kaikki niiden välillä oli tuskallista unelmieni murjomista. No, dialogi oli paikoin hyvää kuten tapaus “mies, joka ei luota edes omiin housuihinsa”. Kaiken kaikkiaan todella puuduttava yli kaksituntinen. Nyt on oltava tyly. Valitettavasti.
nimimerkki: J.O. Lehto
