Aki Kaurismäki, tuo Suomen ainoa pätevä pitkänlinjan leffantekijä pääsi viimeistään tämän elokuvan myötä suuren yleisön tietoisuuteen myös maailmalla. Sitä arvostetiin niin Cannesissa kuin Oscareissakin (vaikkei tilaisuus epäoikeudenmukaisesti ovittanutkaan) ja totta kai Suomessa. Eikä suotta, sillä Mies vailla menneisyyttä on yksi parhaita kotimaisia elokuvia pitkään aikaan.
Mies (Markku Peltola) matkustaa yöjunalla Helsinkiin ja joutuu ryöstäjien pahoinpitelemäksi, jonka johdosta hän menettää muistinsa. Onneksi elämä kuitenkin kulkee joka tapauksessa eteenpäin. Hänen on aloitettava uusi elämä, josta ei missään nimessä tule helppo. Rahahuolista, työpaikan puuttumisesta ja jatkuvasta riippuvuudesta pelastusarmeijaa kohtaan huolimatta mies saa myös elämäänsä iloa, pelastusarmeijan työntekijän (Kati Outinen) ansiosta.
Elokuva on taattua Kaurismäkeä. Se on karu mutta kaunis, omaperäinen mutta realistinen, monimutkainen mutta selvä. Dialogi on selkeää kirjakieltä, mikä ei, uskomatonta kyllä, pääse millään lailla ärsyttämään. Päinvastoin, se sopii elokuvan tyyliin. Elokuvan yhteiskuntakritiikki on hillittyä mutta iskevää. Kaiken karuuden keskellä on silti toivoa.
Näyttelijätyö on loistavaa. Markku Peltola on yhdessä elämänsä parhaista rooleista ja Kati Outinen ansaitsi palkintonsa Cannesissa. Sivuroolit vilisevät tähtiä, eikä keskinkertaisuuksia ole juuri mukaan päästetty.
Loppujen lopuksi en keksi mitään syytä, miksei joku pitäisi tästä elokuvasta. Se saattaa olla joidenkin mielestä hieman hidas, mutta omasta mielestäni se on hyvinkin mukaansa tempaava. Hillityn järisyttävää, mestarillista draamaa, joka kestää useamman katsomiskerran ja herättää tunteita niilläkin kerroilla. Hyvä Aki, upeaa työtä!
Itselleni tämä oli ensimmäinen Kaurismäki ja tämä laukaisi minussa sen sortin fanitiuksen, että kaikki Kaurismäet aion läpi katsoa.
nimimerkki: Sano mitä sanot
