1990-vuoden Teenage Mutant Ninja Turtles-elokuva oli menestys ja jatko-osa tehtiin valmiiksi jo seuraavalle vuodelle. Ensimmäinen elokuva oli saanut kritisointia sen synkkyydestä, joten jatko-osasta päätettiin tehdä entistä lapsellisempi ja vuoden 1987 animaatiosarjan suuntaan kääntyvämpi. Olen itse kasvanut vuonna 2003 alkaneen animaatiosarjan parissa, joka ei onneksi haittaa ollenkaan pientä nostalgia-annosta.
Leffan nimen pongahtaessa ruutuun kilpparit hoitelevat joukon rikollisia myymälässä. Paikalle saapuneesta Kenosta tulee nelikon ystävä. Samaan aikaan jätepuristimesta selvinnyt Silppuri heräilee kaatopaikalta ja aloittaa kostosuunnitelmansa. Sitten aloitetaan TCRI:ssä tapahtuva mutageenien kanssa touhuaminen ja selvitetään kilppareiden ja Tikun menneisyyttä. Lopulta Silppuri pakottaa professori Jordan Perryn luomaan kaksi mutanttia, jotka voisivat tuhota kilpparit. Viimeiseksi biletetään Vanilla Icen kanssa bileissä. Valitettavasti Silppuri käyttää mutageenia itseensä ja yrittää pistää viimeistä kertaa lopun kilppareille.
Itse Turtlesit on hoidettu mallikkaasti. Vaikka kumipuvut eivät vaikuta tänä päivänä järin uskottavalta, itse pidän näistä yksinkertaisemmista ja originaaleista versioista kuin Michael Bayn tuottamien elokuvien uusista möröistä. Liikkuminen ja elehtiminen on yllättävän sulavaa, josta saamme suurimmaksi osaksi kiittää myös pukujen sisällä hikoilevia näyttelijöitä. Viime leffan lopussa jätepuristimeen joutunut Silppuri on jotenkin elossa ja tahtoo kostaa vihollisilleen. Silppuri ei ole enään yhtä uhkaava, vaikka Super Shredder näytti kaikessa kömpelyydessään ja massiivisuudessaan upealle. Judith Hoag oli aikoinaan April O’Neilin roolissa mukiinmenevä, mutta nyt hahmon roolissa oleva Paige Turco on hieman parempi. Mutta missä on Casey Jones? No, ei missään!
Elokuva olisi muuten täydellistä b-luokan ninjailua, mutta itseäni häiritsee silti pari juttua. Leffassa tutkitaan kilppareiden menneisyyttä, jonka voi jo päätellä nimestä ”Mönjän salaisuus”. Emme nää kuitenkaan Krangia tai edes Utromeita, jotka ovat erittäin tärkeä osa TMNT-mytologiaa koskien. Meillä on sen sijaan professori Jordon Perry, jonka roolissa näämme David Warnerin. Warner hoitaa hommansa ihan hyvin, vaikka ei kovin mieleenpainuvasti, mutta miksi hahmo ei olisi voinut olla Baxter Stockman. Miksi tuttuja ja toimivaksi todettuja hahmoja ei voida käyttää? Bebop ja Rocksteady on loistava kaksikko ja rakastin, kun he esiintyivät vuonna 2016 Out of the Shadowsissa, jossa he olivat juuri heitä keitä tahdomme nähdä. Mönjän salaisuudessa tämä loistelias duo on vaihdettu toiseen mutanttikaveruksiin, Tokkaan ja Rahzariin. Kyllä Tokka ja Rahzar ovat myös ihan kivoja, mutta eivät mahda vertoja lähellekkään Bebopille ja Rocksteadille. Tosin tässäkin vaikuttajana saatto olla tuo tuotantoyhtiön ja sarjakuvaa tekevien riita.
Ensimmäinen osa osasi ottaa itsensä välillä tosissaan ja siinä oli jopa kauniita hetkiä, joista ensimmäisenä tulee mieleen se nuotiokohtaus. Kakkosen kohdalla on lisää toimintaa ja hölmöilyä, jolloin se on täydellistä roskaviihdettä, jos liika lapsellisuus ja typeryys ei häiritse. Ja sitten on Vanilla Ice Ninja Rap on klassikkoa täydellä teholla ja on erittäin tärkeä osa leffan tunnelmaa.
Pitäähän se myöntää, että Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat 2 ja Mönjän salaisuus on viihdyttävä, mutta elokuvallisesti erittäin huono. Näytttelijät eivät erityisemmin vakuuta ja juonessa on hölmöjä juttuja. Juuri tämän takia se iskee niin kovaa ja toimii mahtavasti. Kyseessä on mahdollisesti viimeisimpiä tai viimeinen hyvä elokuva hahmoista, joka on sinänsä sääli. TMNT 3 ei toimi enään samalla tavalla, vuoden 2007 animaatioelokuva on väkinäisesti väännetty, Turtles Forever epäonnistui ja Bayn tuottamat Turtlesit ovat Transformerit-tyylisiä keskinkertaisia toimintaelokuvia suurella CGI:n määrällä. Ideoita on paljon ja mahdollisuuksia monia, mutta aina menee jokin mönkään. Ehkä Turtleseiden on vain tarkoitus pysyä animaatioiden puolella, sillä sellaisia on jo tehty kolme onnistunutta.
