Ihmissusielokuvia on tehty pitkä liuta. Niiden kehityskaari on ollut hidas, kehitystä ei pahemmin tapahtunut Lon Chaney Juniorin Wolfmanin ja 70-luvun elokuvien välillä. Paras terä tuli esille 80-luvulla, jolloin genre puhkesi täydellisesti kukkaan. Ihmissusi Lontoossa ja The Howling olivat malliesimerkkejä siitä, kuinka tehostetekniikka mahdollisti uudenlaisen ihmissuden. The Werewolf of Washington edustaa kuitenkin tätä väliin putoajien kirjavaa joukkoa. Se on tehty ennen 80-lukua, eikä se muutenkaan ole kerännyt taakseen suurta kulttistatusta. Siksipä sille onkin hyvä antaa puolueeton mahdollisuus.
Elokuva alkaa, kun washingtonilaisella journalistilla on suhde presidentin tyttären kanssa, jonka seurauksena hän matkaa Unkariin. Siellä hän joutuu suden puremaksi. Samalla mustalaismamma sepittää jotain outoa täydestä kuusta sekä pentagrammista. Journalisti ei kuuntele ja palaa takasin Amerikkaan. Sitten tulee täysi kuu ja sudet ulvovat. Mies muuttuu sudeksi, tappaa satunnaisia ihmisiä kadulla ja huoltoasemalla. Sekä kärsii tästä tunnon tuskia. Kukaan ei usko häntä.
Kaikessa kömpelyydessään The Werewolf of Washington on oikeastaan ihan hupaisa teos. Siinä ei paikoitellen ole päätä eikä häntää. Sen selkeä tavoite on ollut tehdä ihmissudesta hassu juttu. Elokuvan yleisilmettä voisi luonnehtia poliittiseksi satiiriksi, sillä kauhun lisäksi huumoria viljellään nimenomaan politiikan saralla. Onhan ihmissuden riehumispaikaksikin valittu maailman politiikan kannalta merkittävä kaupunki. Hauskaksi elokuvaa ei voi kuitenkaan luokitella. Ainakaan sillä tavalla, millä sen tekijät ovat ajatelleet.
Tämän takia elokuva muodostuukin kypsäksi kalkkunaksi. Ihmissusivitsejä jauhetaan koko ajan joka tuutista. Vai miltä kuulosta letkautus ”It’s a Weird Wolf”? Ei järin kummoiselta. Tai ”Where’s that wolf”. Tällaisten sanailujen jälkeen katsoja hakkaa päätä seinään, ja alkaa menettää uskon parempaan huomiseen. Se koittaa elokuvan loppupuolella, kun ihmissusi alkaa perseillä erityisen ihailtavalla tavalla. Lopussa läpän heitto jatkaa samaa rataa, mutta itse susi kohtaa mitä kummallisimpia kavereita. Joista erikoisin on kääpiö, joka on tohtori. Hänellä on myös ratkaisu miten muuttaa ihmissusi takaisin ihmiseksi. Jotenkin tämä lopun perseily kertoo siitä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut mitään hajua, mitä he ovat tekemässä. Sikäli sen antaa anteeksi, koska lopetus on melkoisen naseva.
Kaiken karvaiset efektit tosin ovat anteeksi antamattoman heikkoja. Ainakin niiden toteutustavassa olisi ollut paljon parantamisen varaa. Jotenkin on kovin vaikea uskoa, että vielä 70-luvlla nämä karvaturrit näyttivät tältä. Eikä Washingtonin ihmissusi ole edes sieltä parhaasta päästä. Harmaahapsuinen turre on jokseenkin huvittava näky. Voisikin sanoa, että tässä liikutaan jossain Moon of the Wolfin Mikki Hiiren ja Paul Naschyn varhaisten maskeerausten tukevassa välimaastossa.
On sanomattakin selvää, ettei näyttelyltä voi odottaa mitään. Siksi se ei varsinaisesti tuota pettymystä. Stockwell tekee ihan kiitettävää työtä pääosassa. Tällaisella kässärillä ei voi vaatia näyttelijöiltä mitään erityistä. Muut näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän taka-alalla. Kenestäkään ei ole mitään haittaa, muttei erityisemmin mitään hyötyäkään. Yksikään sivuhahmo ei ole oikeasti hauska. Kaikki naurattaa vain siksi, koska se on niin julmetun huonosti tehtyä huumoria.
Kertalaakina tätä voi jopa suositella uteliaille elokuvanälkäisille, mutta kaikkien oikeasti jotain merkittävää haluavien kannattaa pysyä kaukana. Elokuvallisesti tämä kyseinen elokuva on jotain niin suurta kuravelliä, ettei sitä kannata edes maistaa pientä määrää. Helpotus on suuri, kun lopputekstit vihdoin tulevat ruutuun, mutta samalla on hitusen häiriintynyt fiilis, kun miettii, että ei tämä nyt aivan susipaska ollut.
