Hippusen verran vaille 60 vuotta sitten karmaisevan siirtomaahistoriansa tahraaman Suomen rajojen sisäpuolella sai ensi-iltansa koko ympäröivää maailmaa sekä aurinkokuntiakin kauhistuttava kuvaelma katajaisen kansan rasistisesta suhtautumisesta riistämiinsä onnettomiin alkuperäisväestöihin. Pekka ja Pätkä neekereinä onkin herättänyt vuosikausia ilmestymisensä jälkeen kerta toisensa jälkeen keskustelua suomalaisesta rasismista sekä vähemmistöjen oikeaoppisesta representaatiosta kotimaisissa viestimissä. Lukumääräisesti rajoittunut äänekäs joukko puhuvia päivä onkin useasti vaatinut koko teoksen ankaraa sensurointia sekä työntämistä pimeimpään mahdolliseen hornaan, mutta ainakin toistaiseksi tämän Mordorin maan kirotun artefaktin on vielä annettu rauhassa iskostaa ihmiskunnan pimeimpiä puolia edustavia stereotypioitaan Pekan ja Pätkän kohelluksesta kiinnostuneiden kulttuuri-intellektuellien sankkojen joukkojen hienostuneeseen piilotajuntaan.
Suomalaisen muukalaisvihan Matteus-passion alkusoitto kuvaa tyypillistä iltapäivää Esa Pakarisen tulkitseman herra Pekka Puupään taloudessa. Raskaansarjan nyrkkeilijän herkkyydellä miestään kaitseva Justiina on kumonnut perinteiset sukupuoliroolit panemalla tyhjätaskuisen Pekan hoitamaan tiskejä naapuruston naisväen parantaessa maailmaa samaan aikaan salongin puolella. Yhdessä Pätkän (Masa Niemi) kanssa Pekka kuitenkin päättää karata osallistuakseen television tietokilpailuun vain jäädäkseen lopulta kiinni ja saadakseen Siiri Angerkosken kaulimelta negatiivista palautetta tämän asiattomasta käytöksestä. Rautalankaa kaipaaville selitettäköön siis, että vanhaan aikaan miehen auktoriteettia kodissaan pidettiin täysin kyseenalaistamattomana tosiasiana, mutta kulttuurin aikojen mittaan kokema muutos lienee tylsyttänyt tällaiselta antiikkiselta sukupuoliroolien vaihtamiseen perustuvalta huumorilta sen parhaan terän.
Kaiken porun ja tohinan vuoksi Pekan ja Pätkän neekeröintiä katsovalle saattaakin tulla täysin yllätyksenä, että varsinaiseen asiaan päästäänkin vasta kellon näyttäessä komedian lähentelevän jo melkein puoltaväliä. Kauhistuttava ja järkyttävä näytelmä käynnistyy Pekan ja Pätkän käväistyä hullun tiedemiehen luona kokeilemassa tämän kehittämää ammatinvalintakonetta, joka ilmoittaakin näille sopivaksi ammatiksi “neekerin”, tässä tapauksessa toimittajan eli vulgäärillä kansankielellä “lehtineekerin”. Kaikkia kuviteltavissa olevia aisteja, tuntohermoja ja taiteellisia sekä moraalisia makuja ja tuntoja loukkaavassa jaksossa kenkälankilla maalattu eksoottinen ja etelän lämpöä väreilevä rytmikäs kaksikko löytääkin itsensä esiintymästä bongorumpua paukuttelevina tulennielijöinä helsinkiläisestä yökerhosta. Palohälyttimen ja sprinklerin pärähdettyä päälle paljastuu myös kaksikon huijaus, minkä jälkeen palataankin takaisin päiväjärjestykseen.
Toisin sanoen Pekka ja Pätkä ei sisällä sittenkään Ku Klux Klanin tai orjalaivojen tervan ihannoinnin, Hitler-viiksisen Pekka Siitoimen tai Donald Trumpin kaltaisia oikeasti provokatiivisiksi tarkoitettuja tölväisyjä. Pekan ja Pätkän koko identiteetin dekonstruoivassa kohukohtauksessa ei siinäkään pilkan kohteena ole suoranaisesti tummaihoinen väestönosa, vaan lähinnä suomalaisten lapsellisen naiivi suhtautuminen valkoisesta valtavirrasta poikkeaviin yksilöihin: Pekka ja Pätkä ovat tavallisina itsenään täydellisiä pummeja ja tyhjäntoimittajia, joilla ei ole onnea sen enempää työ- kuin parisuhdemarkkinoillakaan, mutta lankattuaan naamansa koko Suomenniemi alkaakin yhtäkkiä kuhista työtarjouksista. Jopa kenkälankista kostuvat suomalaiset naiset alkavat katsella ihastellen päiväntasaajalta tulleiden komeiden ja tummien “muukalaisten” perään, eihän näiden enää ole tarvis ryhtyä lähetyssaarnaajaksi tai muuttaa Tampereelle saadakseen käsiinsä mustaa makkaraa.
Rasistinen impivaaralaisvereni saattaa asettaa minut vääristyneeseen positioon suhteessa Pekan ja Pätkän kauhistuttavaan vähemmistöjä sortavaan elokuvatukseen, mutta mielestäni porua aiheuttanut aines on oikeasti jopa oivaltavinta ja muistettavinta antia koko leffassa, ja kaikenlaiset turhat kohut ja ulinat lukuisine uteliaine katsojineen vain todistavat tekijöiden olleen kriitikoitaan ovelampia markkinamiehiä. Pekka ja Pätkä neekereinä onkin mielestäni elokuvana sarjansa sujuvampaa antia, viimeisenä kaltaisenaan tekijöiden sopi odottaakin jo kehittäneen konseptin kankeammista alkuaikojen yrityksistä huomattavasti sulavampaan ja vauhdikkaampaan rymistelyyn. Herkkiä mieliä traumatisoivan Pekka ja Pätkä neekereinä -elokuvan suurin synti lieneekin, että teoksen nimi ja kansikuva itsessään antavat monelle suoran syyn kiukuttelulle sisältöön laisinkaan tutustumatta. Jos mielensäpahoittajat oikeasti viitsisivät katsoa elokuvia, olisi [movie]Uuno Turhapuro menettää muistinsa[/movie] kaltaisen groteskilla tavalla epäkorrektin farssin viimeinenkin kopio poltettu roviolla jo aikapäiviä sitten.
