Brian Gibson on ohjannut vuonna 1998 elokuvan nimeltä Still Crazy. Elokuva kertoo hyvin minkälaista keikkaelämä on ja millaista on olla bändi jonka tähti on jo himmennyt.
Elokuva kertoo Strange Fruit -nimisestä bändistä. Bändi oli kova 70-luvulla, kunnes bändin jäsenten välit alkoivat rakoilla. Viimeinen pisara oli bändille, kun keikalla salama iski lavalle, se riitti heille ja bändi lopetti.
Nykyaikana bändin kosketinsoittajaa Tony Costello (Stephen Rea) haluaa perustaa bändin uudelleen. Joten hän lähtee matkalle etsimään bändinsä jäseniä. Tony aloittaa tapaamalla bändärinsä ja ihastuksensa Karenin (Juliet Aubrey). Sen jälkeen vuorossa on bändin basistin Les Wickes (Jimmy Naill) etsintä, joka nykyään toimii rakennuksilla. Bändiin yhtyy mukaan myös verovirastoa pakoileva Beano (Timothy Spall) ja laulaja Ray Simms (Bill Nighy).
Bändi joutuu aloittamaan pohjalta ja huomata kuinka uusi sukupolvi ei tunne heitä. Ja miltä tuntuu kun on vanha ja eikä soittokaan aina kulje.
Näyttelijätyö on elokuvan parasta antia. Bill Nighy loistavana laulaja tekee hienon roolin vähä-älyisenä ja huumehuuruisena rokkarina (aivan kuin Ozzy Osbourne). Jimmy Naill loistaa laulunäänellä, joka sai minut melkein kyyneliin lauluillaan. Timothy Spall tyypillisenä rock-rumpalina ja Billy Connolly bändin roudarina. Elokuva oli ehdolla parhaaksi komediaksi Golden Globe -gaalassa.
Kaikki, jotka pitävät 70-luvun musiikista, tämä elokuva on katsomisen arvoinen ja muutenkin. Elokuva on myös herkkä. Minulla vierähti pari kertaa kyynel silmäkulmasta. Suosittelen kuuntelemaan myös tämän elokuvan soundtrackin, joka on tehty hienosti 70-luvun rock-musiikilla. Kuten, jotku ovat varmaan huomanneetkin, tässä elokuvassa on paljon Näkemiin vaan, muru -sarjan näyttelijöitä. Jos pidit sarjasta pitänette myös tästä.
Kolme pojoa leffasta ja yksi musiikista. Perus britti-komedia.
nimimerkki: Reinikainen
