The Maid on pieni elokuva täynnä aidonoloista elämän huisketta ja vilskettä. Välillä huiske ja vilske tietenkin rauhoittuvat arjen madellessa omalla painollaan. Monet voisivat kutsua pläjäystä jopa elämänmakuiseksi ja arkiseksi. Omasta mielestäni se on jopa niin arkinen, ettei se pahemmin kohauta. Eksoottisiin maihin sijoittuvat elokuvat ovat kuitenkin aina mielenkiintoista katsottavaa jollain tasolla ja tarjoavat mukavaa eskapismia.
Chileläis-meksikolainen draamakomedia alkaa rikkaamman perheen sisäkön Raquelin (loistavan roolin tekevä Carolina Saavedra) syntymäpäivillä. Raquel ei ole kuitenkaan iloinen, vaikka koko perhe on antanut hänelle hirveän määrän lahjoja ja leiponut hienon kakunkin. Perheenäiti ehdottaa kaiken lisäksi, että uskollinen palvelija ansaitsisi pientä apua ja päättää palkata Raquelille apulaisen. Siinä vaiheessa sulkeutunut ja omissa oloissaan viihtyvä Raquel alkaa näyttää psykoottista kiintymystä palvelusperhettään ja ammattiaan kohtaan.
Tuossa juoni yksinkertaisimmillaan, vaikka The Maid ei juoneen tukeudukaan. Filmissä tärkeintä ovat yksittäiset hauskat tapahtumat, henkilöiden väliset suhteet ja Raquelin syvä henkilökuvaus. Vaikka kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla läpi, niin Raquelina nähtävä Saavedra varastaa show’n täysin itselleen ja ansaitsee hienosta roolistaan kaiken kunnian.
Kaikin puolin kelpo leffa, joka pienestä budjetistaan ja vähäisistä tapahtumistaan huolimatta onnistuu kuvaamaan jotain oleellista sisäkön ja palveltavan perheen suhteesta. Leffan teemoja ovat yksinäisyys, hyväksytyksi tuleminen ja kunnia, joita filmissä käsitellään pohdiskelevasti mutta samalla kevyen hauskasti. Lopputekstien pyöriessä on katsojallakin hyvä mieli, vaikka Raquelin tarina ja käyttäytyminen sisältävät myös tummia sävyjä.
The Maidin ongelmana on kuitenkin pienoinen tylsyys sekä se, ettei filmi pahemmin kuitenkaan säväytä. Monet ovat kuitenkin pitäneet, mutta minä en ehkä kuulu näiden ns. naiselokuvien kohdeyleisöön. Palkintoja ja kunniaa on sen verran sadellut, että kannattaa tarkistaa löytääkö itsensä tukijajoukoista.
R&A-festareille on pakko taas nostaa hattua, sillä muuten olisi allekirjoittaneelta mennyt ohi monia tällaisia pienempiä, omaperäisiä ja taiteellisesti vaikuttavia elokuvia. Kiitos siitä.
