Vuoden 2011 kesänä elokuvateattereihin paukahtanut nuorisodraama Roskisprinssi ei kerännyt ilmestyessään arvostusta yleisön tai kriitikoiden silmissä, mutta onko Raimo O. Niemen ohjaamasta tekeleestä yllättäjäksi? Ikävä kyllä ei. Poika ja ilves on pitkän linjan elokuvaohjaaja Niemen menestynein teos, joten täysin tuntemattomasta ja taidottomasta sällistä ei ole kyse. Se hämmentääkin, sillä 1,6 miljoonan euron budjetilla väsätty raina vaikuttaa lähinnä amatööritason töherrykseltä. Käsikirjoituksen on väsännyt ohjaajan tytär Juuli Niemi, ja se perustuu Tuula Lehtisen työstämään samannimiseen romaaniin. Kirjaa en ole koskaan lukenut, joten vertauksia siihen on turha lähteä hakemaan ja leffa-arvostelun kannalta se on toki hyvä asia.
Elokuvan päähenkilönä seikkailee roskisprinssi a.k.a. Jerker Pohjakallio, jonka tunnemme tuttavallisesti nimellä Jed. Hänen isänsä on menestyneen yhtiön omistaja ja äiti kansainvälinen taiteilijatähti, joten odotukset valkolakin päähänsä saaneesta pojasta ovat korkealla. Jed on kuitenkin kyllästynyt häneen kohdistuviin ylimalkaisiin odotuksiin ja päättää huijata kohtaloaan lähtemällä päämäärättömälle seikkailulle. Junamatkallaan ties minne hän törmää viehättävään vaaleaverikköön, ja kas kummaa löytää itsensä harhailemasta keskeltä itäsuomalaista pikkukylää. Siitähän se hienostopojun itsensäetsimisretki sitten starttaa.
Ensimmäinen asia, johon Roskisprinssi kaatuu on sen kieli. En tiedä missä maailmassa isä ja tytär Niemi asuvat, mutta ympäri murteellisesti rikkaan Suomen maan ei puhuta jokaisessa kunnassa kirjakieltä. Alun hienostokemuissa teennäisen tunnelman ja arvokkaasti puhumisen vielä ymmärtää, mutta ei p*rkele soikoon Pohjois-Karjalassa! Draamakomediaksi luokitellun nuorisoleffan toinen akilleen kantapää on tarinan kuljettaminen etenkin alkupuoliskolla, jolloin kohtauksiin sisältyy parit vuorosanat ja hutaistu siirtymävaihe seuraavaan tilanteeseen. Kolmas haukku kohdistuu huonoon ja mitäänsanomattomaan dialogiin, joka on yhtä lähellä nuorison todellista käyttäytymistä kuin Merkurius Neptunusta – ja se on kaukana se.
Katselun keskeyttäminen oli ensimmäisen vartin jälkeen lähellä, mutta onneksi päätin sinnitellä mukana loppuun asti. Se oli nimittäin järkyttävän huonon startin jälkeen yllättävän palkitsevaa. Kun juosten kustu alustus on tehty ja päästään keskittymään päähenkilön todelliseen seikkailuun, alkaa käsikirjoitus rullaamaan eteenpäin selvästi sulavammin. Lukuisat mielenkiintoiset sivuhenkilöt, paikoitellen nasevat letkautukset ja piristävästi toteutettu romanssi saivat ajan kulumaan kuin siivillä. Niemi ei missään nimessä ole maan osaavin henkilöohjaaja, mutta tunnelman luonnissa hän onnistui jälleen.
Jotta elokuva olisi ollut oikeasti hyvä, sen päähenkilön olisi pitänyt olla aito ja samaistuttava. Hahmoa tulkitseva Jon-Jon Geitel on paikoin tönkkö, eikä hänestä kuohu seikkailijaluonnetta tai eksyksissä olevan nuoren miehen vikaa lainkaan. Sen sijaan oudohkoa ja sanavalmista Lulua näyttelevä Pihla Maalismaa vakuuttaa ajoittain ilmeikkyydellään. Kehitysvaraa hänessä on silti paljon ja osa kohtauksista tuntui häiritsevän epärealistisilta myös hänen puolestaan. Toki nuorisonäyttelijöiden epäonnistumisesta voidaan syyttää myös ohjaaja Niemeä, joka ei nähdyn perusteella hallinnut lainkaan heidän henkilöohjaustaan. Paras asia koko leffassa on Heikki Silvennoisen esittämä roskakuski, jolle joutui naurahtamaan pariin otteeseen ääneen. Sivuosissa nähdään vanhan koulukunnan sankareita, kuten Kristiina Elstelä, Oiva Lohtander, Risto Salmi ja Antti Virmavirta.
Kokonaisuudessaan Roskisprinssi on kaikista virheistä ja puutteistaan huolimatta suloinen nuorisokuvaus, josta ainakin kaltaiseni seikkailijasielu sai jotakin viihdettä itselleen ammennettua. Suosittelut voi antaa pääasiassa nuorille ihmisille, joiden silmissä elokuva voi kertakatselun kestää.
