David Lycnhin esikoisohjaus vuodelta 1977 on melkoista visuaalista tykitystä, eikä varmasti sovi kaikille, ei läheskään kaikille…
Juoni on jotain aivan utopistista ja kummallista tavalliselle tallaajalle, mutta yritän (epätoivoisesti) selittää leffan “idean”:
Henry on omalaatuisen kampauksen omaava hiljainen mies, joka asustelee hiljaisessa ja synkässä kaupungissa lähitulevaisuudessa.
Henry ja hänen tyttöystävänsä (vai oliko se nyt peräti vaimo) asuvat pienessä kämpässä, jossa heillä on vielä liskon näköinen mutanttivauva, joka itkee ja vinkuu minkä kerkiää. Henryn ainoa tekeminen on katsella kumisevaa patteria jota pitkin hän voi paeta outoon omaan maailmaansa, jossa kaikki on vielä oudompaa kuin “oikeassa” maailmassa.
Ankea arki ja synkkä maailma ovat Eraserheadin kaksi teemaa. Lynch kuvasi pieni budjettisen elokuvansa yöllä vuosien ajan ja vaikka leffa ei heti kaupalliseen levitykseen päässytkään on se edelleen varmasti Lynchin omalaatuisin ja oudoin elokuva. Eraserheadia ei voi verrata mihinkään, mitään samankaltaista ei kerta kaikkiaan ole. Leffan tarina matelee etanan lailla eteenpäin ja loppujen lopuksi ollaan samassa pisteessä, kuin mistä aloitettiinkin. Musiikit ovat huminaa ja kuminaa, jotka sattuvat lähinnä korviin. Mustavalkoisena leffa toimii hyvin. Valaistuksilla luodaan ankeaan mustavalkoisuuteen hienoa tunnelmaa ja muutenkin leffan ankeus piilee tässä värittömässä maailmassa.
Näyttelijät eivät ole mitään erikoisia, mutta istuvat (tahallaan) ontoiksi kirjoitettuihin hahmoihin hyvin. Lynchin ohjaus on jälleen tunnelmallista ja jännittävää. Davidin kässärissäkään ei ole valittamista, ainakaan se ei ole mistään kopioitu, eikä kliseitä juuri löydy.
Eraserhead on kaikkea muuta paitsi normaali ja järkevä elokuva. Sen maailma on synkkä ja harmaa, sen hahmot ovat outoja ja sairaita, sen tapahtumat ovat jotain mitä on mahdoton ymmärtää. Siinä Eraserhead pähkinänkuoressa. Vaikka leffasta ei paljoa irti saakkaan on se omaperäisyydessään todella hienoa ja Lynchiltä todellinen taidonnäyte.
nimimerkki: Criiticco