Kolmas ja näillä näkymin viimeinen osa varsinaisten X-Men -elokuvien sarjaan hyrrää ja räjähtelee kuin oletetaan yleisön toivovankin. Ja miksei kansa näin haluaisi? Kyseessähän on kuitenkin toiminnalliseen sarjakuvaan perustuvasta leffasarjasta, jonka kaksi aiempaa osaa ovat tarjonneet Wroomia ja Kaboomia sekä kivan tiiviiksi puristettua draamaa. Ihan kahden aiemman osan tunnelmaan ei kuitenkaan nyt päästä. Ohjaajaksi ohjaajan paikalle palkattu Brett Ratner yrittää sitoa trilogian kokoon kompromisseilla.
Kolmannen osan alussa nähdään ensin pari takaumaa ja sitten lähitulevaisuus, jossa mutantit ja ihmiset ovat piirun verran toisiaan lähempänä kuin ennen. Tämän näkyy mm. siten, että yksi USA:n johdossa istuvista ministereistä on ehta mutantti (Grammer). Tämä sininen äijänköriläs, Hank, ajaa tietysti omiensa asioita. Mutanttien hyväksi yrittävät tehdä jotain myös tavalliset Homo sapiensit. Kun pieni tiedemiesjoukko ilmoittaa kehittäneensä lääkkeen, jolla mutantit voidaan parantaa ”taudistaan”, tieto jakaa mutanttiväen kahtia. Kovimmin erityisominaisuuksistaan kärsineet kaihoavat toisenlaista elämää, mutta Magneton (McKellen) kaltaiset taistelijaluonteet vastustavat kaikkea lääkkeeseen liittyvää. Eihän mutanttius ole sairaus. Vastustus paisuu vähitellen avoimeksi sodaksi, jossa menetykset ovat valtaisat.
Vanhoista tutuista hahmoista Wolverine (Jackman) saa taas monta näytönpaikkaa, vaikka tällä erää ei kaivellakaan tämän hemmon historiaa. Toisaalta asia on ymmärrettävä, sillä Wolverine saa(nee) oman elokuvansa tulevaisuudessa. Toisaalta taas ratkaisu tuntuu typerältä, sillä trilogian keskimmäinen osahan aloitti menneen tonkimisen niin lupaavasti, että jatkoa olisi odottanut luonnollisesti jo tässä rainassa. Hugh Jackman pullistelee roolissa kaavamaisesti, kuin olisi jotenkin jo väsähtänyt Wolverinelta odotettaviin rutiinielkeisiin. Kohtauksissaan Famke Janssenin kanssa mies petraa suoritustaan jonkin verran.
Toinen nk. hyviksistä selvästi esillä oleva hahmo on tällä erää Storm (Berry). Säitä hallitsevan neidon kampaus on tyylikkäämpi kuin aiemmin. Stormin kohtaukset vaikuttavat pitemmän päälle silti sellaisilta kuin ne olisi kirjoitettu hahmolle ihan väkisin. Aiemmissa osissa Storm jäi vähemmälle huomiolle ja se rasittaa roolihenkilöä edelleen. Toki hänet tehdään entistä tarpeellisemmaksi tarinalle, mutta tämä kehitys olisi pitänyt aloittaa viimeistään jo edellisessä osassa. Halle Berryn näyttelemistä ongelmista ei voi syyttää.
Moni elokuvan muista mutanteista jää persoonana paljon näitä kahta ohuemmaksi (poikkeuksena luonnollisesti Kelsey Grammerin vinhan vinkeä Hank-peto, joka pääsee toimintaankin mukaan leffan lopussa, sekä Ian McKellenin Magneto, Famke Janssenin hyytävä Phoenix ja Patrick Stewartin buddhamaisesti hymyilevä Xavier). Tunnesidettä moneen hyvään mutantinviritelmään on vaikea luoda, sillä tapahtumia vyörytetään eteenpäin hirmuisella vauhdilla ja rankasti tiivistäen. Ratner on tehnyt monta mukiinmenevää – mutta vain mukiinmenevää – kompromissia mahduttaakseen leffansa alle kahden tunnin kestoon. Niinpä esimerkiksi uusi ja kiintoisan oloinen hahmo, siivekäs poju nimeltä Warren (Foster), esitellään leffassa kuin tietosanakirjassa. Ihan kuin koko pulun sijasta tarjottaisiin nyt vain yhtä pyrstösulkaa. Toivottavasti Warren-Angelista on edes DVD:llä enemmän materiaalia…
Kovasti katsojaa ei harmittane, vaikka esim. edellisen elokuvan Nightcrawler ei enää olekaan mukana. Kelsey Grammerin maskilla ja trikeillä freesiksi uudistettu olemus täyttää tyhjiötä kummasti. Hän on tämän filkan hauskin heebo. Muuten huumori onkin saanut väistyä sodan tuhojen tieltä. X-Men III ei varsinaisesti ole synkeä tai surullinen leffa, mutta trilogian muihin osiin verrattuna se on sitä.
