Elokuvissa on esitelty onnettomia miehiä, joiden elämän on muuttanut lapsi. Valkokankailla on nähty avuttomia yksinhuoltajaisejä tyttäriään hoitamassa sekä onnettomia poikamiehiä, joiden elämä muuttuu parempaan suuntaan pienen pojan rynnätessä elämään. Central Station esittelee meille onnettoman naisen, entisen opettajan Doran (Montenegro), joka nykyisin kirjoittaa Central Stationissa kirjeitä kirjoitustaidottomien puolesta ja lisämaksua vastaan lupaa lähettääkin ne. Todellisuudessa kirjeet päätyvät Doran laatikkoon, eikä ne sieltä päädy minnekään oikeisiin osoitteisiin, vaan jäävät sinne asustamaan. Pieni poika Josué (Oliveira) menettää traagisesti oman äitinsä ja jää hengailemaan Central Stationille. Dora päättää tutustua poikaan ja erään sattumuksen jälkeen lähtee etsimään Josuén kanssa pojan isää.
On nähty monia kertomuksia erilaisista ystävyyssuhteista. Central Station on taiteellinen ystävyystarina, joka on todella koskettava. Brasiliasta ei anneta kovin hyvää kuvaa, mutta jossain se parempi huominen kuitenkin odottaa. Ohjaaja Salles herkuttelee taiteellisilla kikoilla, mikä tekee elokuvasta paikoin liiankin raskasta katsottavaa. Muita huonoja puolia en kuitenkaan löytänyt, eikä tuo seikka paljon elokuvaa heikennä.
Vinícius de Oliveira tekee riipaisevan roolisuorituksen nuorena 9-vuotiaana Josué-poikana. Myös Fernanda Montenegro tekee lähes yhtä riipaisevan roolihahmostaan katkerasta Dorasta. Näyttelijät sekä haikea, kaurismäkimäinen tunnelma tekevät elokuvasta unohtumattoman elämyksen. Minuun ei aivan täysillä tämä nyt iskenyt, mutta todella hyvä elokuva on kyseessä. Melkein jopa neljää ja puolta pojoa voisi harkita, mutta päädyn nyt neljään. Kaikki taide-elokuvien sekä hyvien draamojen ystävien kannattaa ehdottomasti tutustua. Ei mitään tavallista hollyhuttua.
