Näin alkuun pieni selvitys. The Living and the Dead on paras näkemäni elokuva, joka yhdistelee kahta vaikeaa genreä, draamaa ja kauhua. Huumoria ei ole lainkaan ja synkkä ja surullinen ilmapiiri kukoistaa koko elokuvan ajan, vahvistaen realistista kokemusta. Elokuvan realistisuus onkin sen valtti, sillä se syventää hahmoja ja luo heistä inhimillisiä.
Muutaman kerran huomasin pidätteleväni kyyneliä vielä kolmannella katsomakerralla.
Brocklebankit asuvat valtavassa kartanossa kolmen perheenjäsenen voimin. Poika James on skitsofreenikko ja äiti vakavasti sairas. Isä tuntuisi olevan ainut jolla on asiat reilassa, mutta ei… hänen pitäisi myydä heidän valtava kartanonsa syystä tai toisesta.
Kun isä lähtee matkalle koskien talon myymistä, haluaa James osoittaa olevansa vastuullinen aikuinen ja kykenevä huolehtimaan äidistä isän ollessa poissa. Jamesille ei suoda tätä tilaisuutta skitsofrenian takia ja isä hommaa hänelle ja äidille kotihoitajan.
James kuitenkin haluaa isän olevan kerrankin ylpeä tästä, lukitsee hoitajan ulos talosta ja alkaa mieheksi talossa hoitaen äitiään parhaansa mukaan.
Kun kaikki kolme päähahmoa ovat loistavasti kirjoitettuja ja sympaattisia eikä heille toivoisi sattuvan mitään pahaa, on vain kauheaa istua ja seurata tapahtumien kulkua. Leo Bill (28 päivää myöhemmin) tekee elokuvan vaikeimman ja parhaan roolin skitsofreenikko Jamesina, jonka mieli on yhä lapsen tasolla. Muut näyttelijäsuoritukset eivät jää hänestä paljoa jälkeen.
Kauhu onkin lajissaan erikoisempaa. Se ei perustu aaveisiin, hirviöihin, säikyttelyihin, verisuihkuihin… niitä ei ole lainkaan. Kauhu perustuu “tosielämän kauhuun” joka taatusti tuottaa suurempia reaktioita katsojissa kuin totuttu pelottelumalli.
The Living and the Dead on taatusti kaikkien aikojen suvaitsevin tyylilajinsa edustaja. Se ei esitä Jamesia pahana ihmisenä, vaan kertoo hänen tarvitsevan hoitoa jota useimmat hänen kaltaisensa eivät saa. Heitä pidetään piilossa ja kuvitellaan kuin heitä ei olisikaan. Tämä elokuva kuuluu niihin jotka parantavat maailmaa. Ohjaaja/käsikirjoittaja Simon Rumley osaa asiansa.
