Jos heittää tikan keskelle kymppiä, on seuraavaa tikkaa enää hankala heittää yhtään paremmin. Kymppiin voi toki osua, mutta yhtä hyvin suorituspaineet voivat tuottaa hudin. Ja tämä vertaushan oli kohdistettu menestysleffoihin ja –sarjoihin, jotka ovat poikineet jatkotuotoksia. Ja etenkin 24–sarjan toiseen tuotantokauteen, joka on nyt suurennuslasin alla.
24:n ensimmäinen tuotantokausi tunnetusti iski kultasuoneen ns. reaaliaikatemppuilullaan ja loistavasti käsikirjoitetulla toiminnalla. Kakkososaa varten mainosaika olisi varmasti täyteen buukattu ja katsojat seuraisivat show:ta, vaikka aloitus ei olisikaan yhtä räväkkää. Joten mitäs arvostettu käsikirjoittajakaarti teki?
No, hehän tekivät entistä paremman aloituksen. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuu, pääkaksikko Surnow & Loceff loihti tiiminsä kanssa aloituksen, jossa ydinpommiuhka rävähtää ruudulle singoten katsojan sohvaltaan lattialle. Jack Bauer on huonossa jamassa ykköskauden päättäneen tapauksen vuoksi, ja välit tytär Kimiin ovat viilenneet entisestään. Mutta kun sadattuhannet ihmiset joutuvat terroristiuhan alle, on Jackin ajettava parransänki pois ja karistettava menneisyyden haamut niskastaan. Ja niin hän tekee.
Jackin työtoveri George Mason (yllättävän karismaattinen ja loistava Xander Berkeley) on tällä kertaa suuremmassa osassa itse seikkailun kannalta ja hänen suorittamansa isänmaallinen veto on stoorin parasta antia. Eikä homma todellakaan sorru mihinkään tähtilipun heilutteluun, vaan jämäkästi kello tikittää ja vie sarjaa eteenpäin.
Alku on siis upea. Jossakin kuuden jakson paikkeilla sitä olisi ollut valmis antamaan viisi kuulaa sarjalle, mutta sitten vaikeudet alkavat. Homma hyytyy kuin Kimin Mäklaareni. Ensinnäkin meidän on palattava alun tikkavertaukseen. Eli toisella tikalla on tähdättävä keskemmälle kuin mitä tikalla, joka jo sojottaa täysosuman tienoilla. Tässä vaiheessahan mieleen tulee, että entäpä jos tikan lentorata olisi uskomattomampi, ehkä se korvaisi tuskan, kun kymppiä ei tule? Siis tarinan käänteet vesitetään vedoilla, jotka eivät kerää ylistyssanoja. Vertauksessamme tikka lentää turbiinien ja vilkkuvien ledien kera tauluun, ja sitten on muka jännää ja kivaa. Itse sarjassa tämä tarkoittaa, että yhden päähenkilön on ”kuoltava” välissä ja sitten varttia myöhemmin piestävä pahiksia paljain käsin. Että näin.
Pohjanoteerauksena toimii nimenomaan yhden pääjannun kuolemanporteilla vierailu, sen kohdilla täytyy tsekata DVD-kotelosta, että mikäs sarja olikaan kyseessä. Joku b-luokan komediako? Yhtälailla metsään menee Bauerin tyttären Kimberlyn vauhkoilu huolehtivana babysitterinä. Eihän siinä mitään, Elisha Cuthbertia kyllä katselee mielellään vaikka koko sarjan keston mitan, mutta kun itse roolia ei ole parsittu kovin kiinteästi Jackin hurjaan koettelemuksiin. Kim sattuu joutumaan sekoboltsin miehen jälkikasvun kaitsijaksi, ja sitten huuli jo väräjääkin ja Bauerin tyttöä jahdataan – taas kerran. Eivätkä hullut miespuoliset henkilöt ole ainoita häiriköitä, vaan jopa metsäneläimet osoittavat hyvää makua ja juoksevat blondin perässä kuola roiskuen (trivia: mukaan raahattu petoeläinhän muuten puraisi Elishaa kuvauksissa oikeasti).
Hutikuti on myös yllättävä lopputwisti, joka vielä ykkösessä toimi shokeeraavalla tavalla. Nyt yllätystä haetaan väärältä suunnalta ja jälkimaku on paha. Paha jälkimaku suussa ei ole mukava yrittää koota sarjasta mielipidettä yhteen. Hyvää kun oli varsinkin alkupuoliskolla paljon, mutta sitten homma lipsui häpeällisesti korniuden puolelle ja perinteisen tv-viihteen tasolle. Suoraan sanottuna viimeisiä jaksoja täytyi katsoa joko häveten ensimmäisen tuotantokauden puolesta tai sitten huumoripohjalta.
Vastoin sarjan keräämiä loputtomia ylistyksiä nyt tulee niskaan myös lokaa ja “vain” kolme pojoa. Ei tällä kahdenkymmenenneljän jakson formaatilla ja kuvassa vilahtelevalla digikellolla kovin pitkälle pötkitä, jos itse stoori ei kanna loppuun saakka. Kakkosnelonen on pudonnut tv-viihteen keskikastin tuntumaan.
