Bruce Nolanin (Jim Carrey) elämä saa useita potkuja kepeksiin. Ne kaikki tulevat tietysti iloisena jonona ja siitähän suivaantuneena hän paukauttaa palautteen suoraan Yläkerran Isännälle (Morgan Freeman) ja valitettavasti Yläkerran Isäntä päättää antaa palautetta takaisin. Lisäksi hän pitää loman, joten tuuraajalle on tehtäviä. Hetkittäisen leuhotuksen jälkeen Bruce huomaa että Yläkerran Isännän homma on työtä – raskasta kokopäivätyötä.
Vaikka Jim Carreylla on meriitteinä muutamia hyviä draamarooleja ovat hänen kannuksensa komediassa. Tom Shadyacin menetelmä Carreyn ohjaamisessa on antaa tämän paahtaa omia latujaan ja toivottavasti yleisö nauraa. Nauraa saa ja muutamia kertoja suorastaan repivästi, joskin Carreyn koohotuksen lisäksi komediaa revitään myös visuaalisilla konsteilla.
Jim Carrey käytännössä toistaa hyllyroolinsa maanisena, egoistisena nilkkinä joka kuitenkin on erittäin viihdyttävä ja myös oppii asioista. Jennifer Aniston ei paljoa pysty Carreyn soolon edessä pärjäämään ja se ei paljoa haittaa.
Morgan Freeman on loistavaakin loistavampi Yläkerran isäntänä jolla on hyvin käytännöllinen, maanläheinen näkemys asioista. Kaikkivaltius on loppujen lopuksi pelkkää raskasta, yksinkertaista uurastusta mikä ei voi onnistua maaliruiskulla.
Kokonaisuus muutamista hauskoista hetkistä huolimatta on harmillisen yksipuolinen komediansa suhteen ja sisällön dramaattisuudesta vastaava Freeman jää harmillisen vähään merkitykseen vaikka jokainen kohtaus missä hän esiintyy on silkkaa lämpimän huumorin loistokkuutta.
Carrey sooloilee ja Freeman tarjoaa vankan tahtiperustuksen, mutta kaksi artistia ei ole orkesteri eikä kappalekaan ole keskinkertaista paremmin sävelletty.
