Todd Solondz. Tämähän on se heppu, joka puhutteli sekä kriitikkoja ja marginaalihihhuleita että lukemattomia muita. Jos miehen ylistetyin elokuva kertoikin onnesta, kuten sen nimikin jo kierosti ilmaisi, tämä leffa keskittyy vähemmän sentimentaalisbiologiseen aiheeseen. Ja taas otsikko antaa viitteitä siitä, mikä on tarinan aihe. Ettei se vain olisi tarinankerronta? Hmmmmm.
Leffassa on kaksi osaa. Ensiksi Solondz perehdyttää katsojansa pääotsikkoonsa alaotsikolla ”Fiction” (suom. fiktio, epätodellinen). Siinä Pulitzer -palkittu opettaja opettaa nuoria kirjoittamaan sitä itseään. Eli fiktiota. Nuorten joukossa on erityiskokemuksia kaipaava tyttö ja hänen MS-tautia sairastava poikaystävänsä. Leffan toisessa osassa, ”Non-Fiction” (suom. ei-fiktio, todellinen), Solondz tiristää peliin lisää huumoria ja esittelee katsojalle luuserin, joka tahtoo tehdä dokumenttielokuvan. Mieheltä on hukassa aiheen lisäksi kaikki muukin, mutta jotenkin hän vihdoin alkaa toteuttaa epämääräistä projektiaan. Kamera surraa keskiluokkaisessa amerikkalaisperheessä. Päämäärää ei ole, mutta ehkä se sieltä lopulta tulee ikään kuin itsestään?
Elokuvassa on jonkin verran itseironiaa. John Goodmanin ja Julie ”Hei me lennetään!” Hagertyn palkkaaminen leffan toisen osan amerikkalaisperheen mieheksi ja vaimoksi viittaa siihen, että Solondz on ehkä halunnut tavoitella Hauskaa. Aidot röhönaurut Solondzin tekele luultavasti kirvoittaa silti vain kaikkein älykkäimmiltä ihmisyksilöiltä, niiltä, jotka eivät arvosta banaalia alapäähuumoria. Tässä mielessä ajateltuna Storytelling onkin lähempänä American Beautya kuin Solondzin omaa Happinessia. Joskaan Storytelling ei ole aivan niin sanomisiaan painottava kuin American Beauty.
Elokuvan näyttelijöistä ei löydy pahaa sanottavaa. Jos ongelmia on, ne ovat lähinnä Solondzin kirjoittamassa tekstissä, eivät sitä esittävissä ihmisissä. Hauskin tapaus on hypnotisoivaa pikkupoikaa esittävä Jonathan Osser. Pojan yksi-ilmeisyydessä on jotakin herttaista. Sitäkin herttaisemmalta kuulostaa leffan musiikki á la Belle & Sebastian sekä Nathan Larson. Sopivan vähäeleistä plimputtelua. Mieluummin olisin ehkä kuunnellut pelkästään sitä kuin katsonut elokuvan…
