Fontainen esittämä Lina on näivettyvä vanhapiika, joka kivettyy silkasta onnesta, kun Grantin Johnnie Aysgarth tulee ja vie vihille. Vasta salaisen seremonian jälkeen Linalle paljastuu, että Johnnien reippaan hymyn ja vahvojen käsivarsien luoma turvallisuuden tunne onkin pelkkää harhaa. Mies on sekä peluri että huijari ja ties vielä mitä muuta. Hitchcock ohjailee tarinaa vähitellen yhä jyrkemmille kielekkeille ja saa katsojankin pingottumaan sohvalle sellaiseen vänkyrään, ettei leffan jälkeisinä parina tuntina liikuta kuin kontaten.
Grant esittää peruskeikarirooliaan antaumuksella ja näyttää nauttivan päästessään laajentamaan sitä ajoittain myös pahispuolelle. Hänen lisäkseen rekvisiitasta erottuu tietysti Joan Fontaine, jonka hermoheikko Lina tuntuu tänäkin päivänä jokseenkin aidolta – siitä huolimatta, että nuori rouva Aysgarth pukeutuu ja esiintyy kuin tuon ajan yläluokkalaiselta voi odottaa. Ei ole yllätys, että Fontaine palkittiin suorituksestaan Oscarilla.
Elokuvan musiikki on muutamien alan harrastajien suuresti ihaileman Franz Waxmanin kynästä. Se ei juuri erotu monista muista ajan elokuvasävelteoksista voimallisuudestaan huolimatta. Hitchcock käyttää pauhua kuitenkin kuvan tehokeinona loistavasti hyväkseen. Vaikka leffa ei selkeästi kuulukaan ohjaajamestarin huipputeoksiin, on se varsin nautittava trilleri ja erittäin opettavainen tarina. Niin, muistakaa kaikki nurkissa nyhjöttävät, varakkaat sinkkunaiset: miehiin ei ole luottamista. Jos yksi niistä yrittää lähestyä, on paras käyttää pippurisumutetta heti tai se on menoa.
