Johan nyt on. Angelina Jolie lepsoilee ja tanssahtelee ruudulla alastomana, ja katsojaa vain väsyttää. Pitäisikö sitä painua lääkäriin vai mikä avuksi?
Ei hätää, vika ei ole katsojassa, vaan ohjaaja & käsikirjoittaja Michael Cristoferin ratkaisuissa. Kaksituntisella totuuteen pohjautuvalla draamalla ei tunnu oikein olevan mitään sanottavaa missään vaiheessa. Jolie seikkailee sisällöttömien kohtausten lomassa “kulttimalli” Giana pukua tiuhaan vaihdellen, ja kaikki vain nimittelevät kaunista mallityttöä aivottomaksi lihapalaksi. Mieleen putkahtaa pakostakin ajatus siitä, että jollekin taholle olisi riittänyt pelkästään paljaan pinnan välähdys ruudulla (hmm, kai se joillekin riittää).
Jolien esittämä mallitytön perikuva (?) Gia keikistelee ruudulla ponnahtaen tunneskaalasta toiseen: esimerkiksi kiltistä naapurintytöstä huumehuuruissa tarpovaksi varkaaksi. Maailman seksikkäimmäksi naiseksikin valittu Jolie ei säästele energiaa vaan mutristelee huuliaan ihan Golden Globen edestä. Tietenkin palkinnon suhteen voidaan olla monta mieltä. Mm. Oscar-voitttaja Faye Dunaway (naispääosa-Oscar 1977, Kasvot kuvaruudussa) ja Linda McCartneyta aiemmin näytellyt Elizabeth Mitchell häärivät skitson mallin taustapiruina.
Mittaa leffalla on siis pari tuntia, josta kolme neljännestä luisuu simmujen ohi sisällöttömästi. Muutenkin käsi hapuilee liian usein kohti tekstiteeveetä rankaksi draamaksi kuvaillun leffan käydessä tyhjäkäyntiä. Heroiiniriippuvaisen huippumalli Gian elämä ei varmasti ole ollut helppoa, mutta eipä näemmä rankan elämänkerran tekeminenkään aina onnistu. Loppu sentään säväyttää AIDS:n lannistaessa vasta 26-vuotiaan nuoren naisen lopullisesti.
Leffan päätyttyä voin todeta, että Joliella on monta eri ilmettä, hyvä kroppa ja paljon erilaisia asuja. Mutta mitä päähahmo Gia Marie Carangista jäi mieleen? Ööh, eipä hirveästi paljoa muuta kuin huumeet ja epävakaa mieli. Ja nehän tiedettiin jo ennen leffaa. Tunnetta olisi kaivattu ohjaukseen – ei pojoja Cristoferille. Muu joukko ansaitsee sentään pari pallukkaa.
