Moninaisia kirjallisia ja ei-niin-kirjallisia hommia tehnyt Eric Arthur Blair omasi sosialistisia sympatioita ja oli valmis taistelemaan niiden puolesta. Sellainen vakaumus kuitenkin paljasti hänelle kyseisen ideologian yhtäläisyyden fasismin kanssa. Tehtyjen havaintojen summa ei ollut takinkääntö vaan synkkä pessimismi. Aluksi ukko kuvasi vallankumouksen kiertoa itseensä ja sen jälkeen hän loi yhden maailmankirjallisuuden suurimmista, tylyimmistä, ankeimmista ja rehellisimmistä teoksista koskaan. Suorastaan sanellusti nimivuonna tehtiin elokuvasovitus peribrittiläisellä vakaudella.
Winston Smith (Sir John Hurt) on yksi monista Puolueen Ulkorenkaan konttorirotista. Hän on nälissään, katkeamattoman valvonnan alla, kroonisesti sairas ja ajatusrikollinen. Oseanian järjestelmä on Engsos ja se varmistaa että asia on juuri niin. Sisärenkaan O’Brien (Richard Burton) tietää tuon kaiken ja antaa ajatusrikolliselle huutia huoneessa 101. Saman huonon onnen kohtaa Julia (Suzanna Hamilton) johon Winston kohdistaa ajatusrikoksen.
Michael Radford ohjaa ja sovittaa kirjallisuuden suurimpia varoitusmerkkejä ja ideologisia pettymyksiä elokuvavälineeseen ja kyseessä ei ole niinkään elokuvallinen saavutus vaan kammottavien, ideologisten huomioiden kuvitus puhtaasti alitajuiselle voimalle. Totalitarismin loogisen huipentuman elokuvitus iskee älyllisten suojamuurien läpi. Läpitunkeva toivottomuus, kurjuus ja typeryys mistä Eric Blair varoitti muodostuu kammottavan dystopian kitkeräksi satiiriksi ja nämä kaikki karmaisevat havainnot tulevat kuviksi.
Sir John Hurt näyttää kurjalta Ulkorenkaan kurjana konttorirottana ja kyseisessä kurjuudessa Suzanna Hamilton näyttää kauniilta. Richard Burton oli mies joka poltti, joi ja rakasti liikaa ja kantoi kyseisen hurjastelun kurttuja naamallaan, mutta hän oli erinomainen näyttelijä ja ruumiillistaa O’Brienin velton, piittaamattoman fanatismin avatariksi joka on kaksoisajattelun suurmestari. Näyttelijät ovat erinomaisia, mutta heidän tehtävänsä on enemmänkin ruumiillistaa Eric Arthur Blairin kuvaamat hahmot, joten olemus on määrännyt enemmän kuin pätevyys, vaikka pätevyyden puutteesta ei heitä voi moittia.
Vuonna [I]1984[/I] Oseaniassa tuotettiin kaikkea enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta siitä huolimatta Sisärengaskin elää säännöstelyn alaisessa ankeudessa. Kurja, toivoton ja itsetarkoituksellinen totalitarismi saa elokuvallisen muotokuvansa ja se näyttää karmaisevalta.
