Uudet Poirot-filmatisoinnit kera David Suchet’n ovat kääntymässä loppusuoralleen: jo 1980-luvun lopulla alkaneesta pitkästä tv-elokuvien sarjasta ei enää montaa tarinaa puutu. Oli jo aikakin saada framille myös Christien klassikkoteos Idän Pikajunan Arvoitus, jota ainakin itse odotin suurella mielenkiinnolla.
Useimmat etenkin 2000-luvulla kuvatut, pidemmät Poirot-elokuvat ovat olleet visuaalisesti varsin komeaa katsottavaa rehevine brittimaisemineen. Tällä kertaa visuaalisuus sukeltaa minimalismiin kuin Idän Pikajuna balkanilaiseen lumivuoreen, joten katsojankin huomio kiinnittyy entistäkin tarkemmin itse tarinaan. Juna heiluu, keskitalven kylmä puskee ytimiin ja koko kulkupelin miljöötä leimaa korean ulkokuoren alla piilevä syvä ahdistuneisuus, joka ei jätä myöskään mestarisalapoliisia rauhaan.
Itse alkuperäisteoshan on tunnustettu ja laajalti luettu klassikko, ja tästä tehtiin jo 1970-luvulla yleisesti kiitelty filmatisointi. Niinpä en suoranaisesti yllättänyt, kun tähän 2010-luvun versioon onkin haettu hieman erilaista lähestymiskulmaa, jossa otetaan niin uskonnollisia kuin moraalisiakin pohdintoja.
Onko kirjoitettu laki aina oikeassa vai onko se tärkein laeista sittenkin jokaisen sisimmässä? Katuva voidaan armahtaa, mutta onko jotakin mitä ei voida koskaan antaa anteeksi? Antaako lopullisen tuomion käräjätuomari, kanssaihmiset vaiko itse kaikkivaltias?
TV-elokuvassa tuntuu paikoin pikaisen läpijuoksun makua, mutta ote paranee hieman loppua kohden. Verrattuna moniin muihin Suchet-Poiroteihin Idän Pikajunan Arvoitus on ainakin erilainen. Kalsean ahdistuksen elokuva ei kohoa sarjan parhaimpien joukkoon, mutta saa kuitenkin kiitokseni siitä, että se jätti pohdittavaa ja puhuttavaa talviseen sunnuntai-iltaan.
