Syksy on tullut New Yorkiin. Äiti, ja samalla oopperalaulaja (Clayburgh), pakkaa Italian kiertuetta varten. Myös isä, ja samalla manageri, järjestelee lähtöä ja lähtee jo autoa käynnistämään. Poika, ja samalla teini-ikäinen (Barry), haluaa joko lähteä äidin mukaan tai jäädä isän kanssa. Isä sattuu kuitenkin kuolemaan ennen lähtöä. Ja kun ei poikaa voi tässä tilanteessa kotiin yksin jättää, niin lähtevät äiti ja poika yhdessä kohti saapasmaata. Maisemanvaihdon jälkeen heidän välejään vatkataan kuin kermavaahtoa. Tunteet kiehuvat ja kuohuvat, mutta myrskyn jälkeen on poutasää… jonka jälkeen tulee uusi myrsky. Eikä se loppujen lopuksi tunnukaan hullummalta, kun siihen tottuu.
Joe:
Lapsellinen, tyhmä, ajattelematon, villi, yksinäinen.
Caterina:
Tunteellinen, hellä, huolehtiva, lempeä, rakastunut.
Kumpikin päähenkilöistä hukuttautuu rooliinsa täydestä sydämestään. Henkilöohjaus on onnistunut ja heistä on saatu puristettua se viimeinenkin lahjakkuuden tippa ulos. Kuvaustyyli on piristävän erikoinen ja kuitenkin tavallinen. Kamera sanoo kaiken sanottavansa joka kohtauksesta, mutta se on jo lähdössä siitä ennen kuin sitä ehtii tajuta. Tarina ja käsikirjoitus on hiottu neljän miehen voimalla kuvaukseksi nuoruudesta ja rakkaudesta, elinvoimasta ja riippuvuudesta. Bernardo Bertolucci on ohjauksessaan tavoittanut joka kohtaukseen sen olennaisen. Tässä elokuvassa ei ole mitään turhaa. Itse en tunne (vielä) kovin hyvin mitään Italian neorealismi-kautta, vai mikä lie, tai sen muutakaan elokuvahistoriaa, mutta ei tässä kovin kummoista älyn jättiläistä tarvita huomaamaan, että kyseessä on puhdas mestariteos. Kukaties, voi toimia joillain myös kiinnostuksen lähtölaukauksena oopperan maailmaan.
Kuu se on kaunis tekele tässä Luojan luomassa maailmassa, mutta tarvitaan myös aurinkoa tasapainon luomiseksi. Mutta toisiaan ne eivät voi ikinä saada.
nimimerkki: Sappy
