Hämmentävää, sanoi kokki kauhaa katsoessaan. Mutta kokkipa ei ollut nähnyt Michael Powellin ohjaamaa Pelon kasvot –elokuvaa.
Pelon kasvot eli Peeping Tom tosiaankin hämmentää katsojaansa. Peeping Tomia on tituleerattu useasti Brittien omaksi Psykoksi, eikä vertaus ole hassumpi, sillä molemmat tekeleet ovat samalta vuodelta (1960) ja lapsuuden traumoista murhatrilleriksi paisuvia tekeleitä.
Siinä missä Hitchcockin klassikko rakentaa Normannin pahuutta äitihahmon puolelta, on Peeping Tomin murhaajarassu isänsä haamujen riivaama. Hullu tiedemies on riivannut poikaansa tämän koko lapsuuden ajan ja tuloksena on syntynyt pelokas ja pelkoa sairaalloisesti etsivä Mark, tarinan kameramurhaaja.
Leo Marksin kirjoittamassa tarinassa on jotakin universaalia ja ajatonta kipua, joka tekee murhaajamies Markista itsestäänkin uhrin. Oikeastaan ruudulla kulkee pieni lapsi (eikä aikuinen mies) etsimässä ohi lipunutta lapsuuttaan. Kerronta on osaksi vanhentunutta (viiskytluvun hengessä tehtyä jännäriä) eikä varsinaista pelkoa pääsee syntymään. Draamapuolella ja psykologisella tasolla viritellään niitä kuuluja ilmapiiriverkkoja.
Pelon kasvot polkee pari askelta paikoillaan, mutta tyrmistyttävä loppu pelastaa tilanteen. Näyttelijöistä vain pääosassa levottomasti pälyilevä Karlheinz Böhm tekee mieleenpainuvan suorituksen. Kuvauksen ja ohjauksen puolella elokuvaa suorastaan uudistaneita ratkaisuja onkin sitten enemmän. Niinpä tässä (studion hämärää pilkkovassa käsikameran?) valossa Pelon kasvojen vuosien saatossa keräämää kulttistatusta voi helposti ymmärtää.
“Whatever I photograph I always lose.” – Mark Lewis