Leffassa on tylsä Christopher Cross (Edward G. Robinson) joka maalaa. Hän kohtaa Kitty Marchin (Joan Bennett) ja vanha ukko saa viidenkympin villityksen Adele-vaimon (Rosalind Ivan) ollessa kiukkuinen nalkuttaja. Soppaan sotkeutuu myös Kittyn liero poikaystävä Johnny (Dan Duryea) ja moninaista venkoilua on luvassa.
Fritz Lang oli sotaveteraani, ohjasi hienoja elokuvia ja kun Köppelsin pomo pääsi valtaan niin monokkelia pitävä Fritz vaihtoi paikkakuntaa. Aika isosti Atlantin toiselle puolelle ja vielä mantereenkin yli Hollywoodiin. Siellä ukko jatkoi töitään ja nyt leeuwenhoekin alla oleva [I]Punainen katu[/I] on siltä kaudelta. Leffassa on kieroilua ja psykologista draamaa aika isosti. Alku on äärimmäisen hidas ja lopun lähestyessä Lang alkaa paukuttaa komealla kuvakerronnalla ja extra-ankein kääntein.
Emanuel Goldenberg oli kaikkea muuta kuin komea ja löi itsensä läpi kiukkuisella kelmillä. Nyt ukko on kylläkin äärimmäisen tylsä ukkeli joka on helppo jättää huomioimatta. Tällainen persoona on kylläkin aivan yhtä vaarallinen räjähtäessään. Rosalind Ivan on maailman nalkuttavin akka ja Joan Bennett on alagenren vaatima manipuloija ja äärimmäisen taitava sellainen. Dan Duryea on erittäin liero kelmi joka vielä onnistuu säheltämään itsensä hankalaan paikkaan. Roolituksia ei missään nimessä voi moittia ja alagenren vaatima pessimismi pääsee vaikuttamaan ihan toisella tavalla kelmin jäädessä kiinni.
Kokonaisuutena [I]Punainen katu[/I] on päähenkilönsä päätä runteleva jännäri. Siinä on kieroilua, petollisuutta ja väkivallan räjähdyksiä joita genre vaatii ja päähenkilö on nuuppa.
