Muistatko vielä ajan, jolloin elokuvillakin oli lupa yllättää, inspiroida – jopa järkyttää? Moraalinvartijoiden harmiksi kansan kukkaroista löytyi tuolloin ylimääräistä kokonaisten eksploitaation alagenrejen tukemiseenkin. Ihmismielen primitiivisimpiä nautintokeskuksia kutkuttelevat kannibaalielokuvat eivät älyllisellä sisällöllään häikäise, mutta aitona markkinoitu väkivalta toimi vastalääkkeenä stagnaation ja öljysotien masentamalle aikakaudelle. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella itsensä julkinen hengiltä syöminen ja lihavuuteen kannustaminen ovat korvanneet kannibaalit. Moderni primitivismi ja sadistinen vahingonilo hallitsevat ihmisten käytöstä ja maailmankuvaa.
Kannibaalien polttouhrien ”virallinen” tarina alkaa kuvausryhmän katoamisesta Amazonin viidakkoon. Pornonäyttelijä Robert Kermanin esittämä antropologi matkaa selvittämään tapahtumien kulkua paikallisten seikkailijoiden kanssa ja löytääkin kadonneiden jälkeensä jättämää filmimateriaalia. Myöhemmin antropologi yhdessä mediapomojen kanssa katsoo löydetyn materiaalin läpi saadakseen selkoa etsittyjen kohtalosta. Mikäli lukija on tutustunut Kannibaalien polttouhrien maineeseen tai edes nimeen, ymmärtänee puolet elokuvan kestosta käsittävän kuvamateriaalin sisällön näkemättäkin. Kannibaalien polttouhrit kiellettiin ympäri maailmaa, ja tekijöitä haastettiin oikeuteenkin kuvaamansa väkivallan vuoksi. Ainutkaan näyttelijä ei päässyt hengestään, mutta näiden tielle osuneita eläimiä silvottiin ja kidutettiin taiteen nimissä ihan oikeasti.
Silkkaan shokeeraavuuteen eivät Ruggero Deodaton taideteoksen hienoudet rajoitu: Kannibaalien polttouhrit on nimittäin pioneeri ns. found footage -elokuvan saralla. Deodato onkin kertonut, kuinka lavastetulta näyttäneet uutiset saivat tämän mietteliääksi elokuvakerronnan mahdollisuuksista sekä lopulta kokeilemaan onneaan ja ravisuttamaan yleisöä tavanomaista autenttisemmilla menetelmillä. Aidon ja lavastetun väkivallan sekoittaminen kohottaakin materiaalin puistatuskerrointa keskimääräisen kauhuelokuvan yläpuolelle. Erään tarinan mukaan Deodato olisi erikseen maksanut näyttelijöille, jotta nämä pysyisivät tietyn ajan poissa julkisuudesta ns. kuolleina, vaikka nämä jatkoivatkin päivätöitään elokuvien parissa.
Kannibaalien polttouhreissa ei kuitenkaan ole kyse yksioikoisesta mässäilystä, vaan Deodatolla on sanottavaakin: pinnallisesta sivistyksestään huolimatta moderni ihminen kiipeilee henkisesti vielä puissa. Verenhimoisiksi alkuihmisiksi leimattuja kannibaaleja tutkimaan lähtevä retkikunta ei esimerkiksi itse koe tutkittaviensa ahdistelua tai tappamista, eläinten raatelua tai edes toistensa kiusaamista ongelmana. Deodaton lakoninen toteamus osuu ja uppoaa, jos vähänkään tarkastelee maailman tapahtumia ja ihmisten viikoittain tai päivittäin vaihtuvia hullutuksia. Evoluution huippua edustava länsimainen sivilisaatio on vain askelen päässä apinoiden planeetasta. Tietyssä mielessä olemme kaikki kannibaaleja. Mutta kuka tai mikä on polttouhrimme?
