Juopottelukomedian tekeminen on varmasti haastavampaa kuin voisi kuvitella. Suomalaisessa elokuvassa juopottelu on monesti paussin paikka, hetki, joka johtaa päättömään örinään, ylenantoon ja rikoksiin, joita jakokohtauksissa setvitään jyskyttävän krapulan tuskissa. Tällaista on tarjolla esim. useimmissa Vares-elokuvissa, mutta joukossa on myös muutama onnistuneempikin tapaus (esim. Matti Kassilan Elokuu). Harvemmin meillä näitä tapauksia tulee vastaan komedian lajityypissä. Eipä maailmaltakaan montaa esimerkkiä ole, mutta The World’s End mittelee kategoriassa vahvana.
Parikymmentä vuotta sitten nuoria ja reteitä jannuja olleet Gary (Pegg), Steven (Considine), Oliver (Freeman), Peter (Marsan) ja Andy (Frost) eivät ole tavanneet vuosikausiin. Pikkuruisen kaupungin pojat ovat ajautuneet kukin tahoilleen perustamaan perhettä, pyörittämään bisnestä ja nauttimaan keskiluokkaisuuden keskiverrosta meiningistä – tai ainakin viisikon neljä jäsentä ovat. Gary King nimittäin näyttää edelleen pitävänsä itseään pubien kuninkaana, ja elää ikuista nuoruuttaan saman autonrähjän ratissa kuin silloin ennen. Koska Gary on kingi, hän saa keploteltua entiset kamunsa takaisin heidän vanhaan kotikaupunkiinsa pubikierrokselle, joka ammoin jäi kesken. Leffan hauskuus piilee nasevassa vuoropuhelussa, mutta myös siinä, miten jokainen kumottu tuoppi ja shotti lisäävät tarinan todelta tuntuvan fantasian määrää ja voimaa. Vähä vähältä porukan vanha kotikaupunki ei enää olekaan se paikka, jossa kukaan heistä ei voinut olla mitään, eikä mitään jännää ikinä tapahtunut.
Persoonallisesta näkemyksestään suitsutetun Edgar Wrightin ohjaama, ja näyttelijä Simon Peggin kanssa käsikirjoittama Cornetto-trilogian päätösosa vilisee viitteitä populaarikulttuuriin, mutta myös trilogiaan itseensä. Selvimmin jälkimmäinen näkyy Cornetto-jäätelöpaperin leijaillessa eräässä kohtauksessa Peggin aisapari Nick Frostin ohitse. Shaun of the Deadista alkaen jatkuneet kovaotteiset mutta samalla hauskat kamppailut siivittävät myös tätä leffaa. Hahmot ovat sympaattisia arkipäiväisine ongelmineen, joita kuitenkin tarinan kehittyessä kasvatetaan ulos arkipäiväisyydestä galaktisiin mittasuhteisiin.
Vaikka The World’s End on tavallaan yhtä ennalta arvattava kuin sen pääosaviisikon seuraava pubietappi, sen muka-suunnittelematon rosoisuus viehättää ja enseblen yhteispeli viihdyttää onnistuneesti. Lukuisten viitteidensä takia elokuvalla on myös tarjottavaa useammalle kuin yhdelle katselukerralle. Syvällisenä elokuvataiteen esimerkkinä The World’s End ei pitkälle pötki, mutta juopottelukomedian alalajissa se on kingi-luokkaa.
