Selluliitti, mummoalkkarit jne. jne.. Nuo arjen pikku rumuudet jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mikä pullistelee naistenlehtien kuvissa ja mainoksissa. Ja tämän pläjäyksen mukaan pääasiassa naispuoleiset saavat tuntea sen nahoissaan, selluliiteissään tai missä haluavat… Tuota kaikkea pikkuinhottavaa arjen realismia vastaan astuu Bridget Jones, aidosti uusavuton ja kömpelö nainen. Bridget Jones kärsii kaikista tutuista inhimillisistä puutteista jotka, jossain vaiheessa elämää, koskettaa lähes tulkoon jokaista.
Bridget Jonesin kantava voima on -onneksi- Renée Zellweger. Luonnollinen esiintyminen luo tähän näyttelijättäreen sellaisen karisman, jota nykynaisissa saa hakemalla hakea. Zellwegerhän nätisti muikisteli Cruisen rinnalla Jerry Maquiressa, mutta tällä kertaa mimmi varastaa shown lopullisesti. Totaalisen tuntuinen itsensä peliin laittaminen on aistittavissa. Pläjäyksen jälkeen sen nähtyä on oikeastaan vaikea kuvitellaa rooliin ketään muuta. Loistavaa, aivan nappi suoritus.
Valitettavasti kokonaisuutena muut ihmishahmot jäävät harmittavan pinnallisiksi. Kilpakosijat eli miehet, joiden ympärille elokuvan varsinainen tarina muodostuu, jäävät valitettavan taka-alalle. Loppujen lopuksi katsoja vaan ei koe niiden suurien tunteiden paloa oikein kummankaan kohdalla. Tarkoitan siis pääroolien välistä kemiaa. OK. Hugh “imettäjä” Grant tuntuu, kaikessa niljakkuudessaan, juuri oikealta valinnalta ja Colin Firth on varmasti se toinen tylsempi vaihtoehto, mutta siihen roolit valitettavasti vain yltävätkin. Missä ne suuret tunteet oikein ovat?
Sinkkuystäväporukka on myös kärjistetty hieman liikaa: kiroileva (Fuck -sanan vijeleminen on aina hauskaa, briteistä se on varmaan superhauskaa, jopa rohkeaa) toimittaja, ex-laulaja joka on homo jne. kliseinen yksineläjien nippu. Ainutta “normaalia” yritetään tuoda esiin oikeastaan Bridgetin hahmossa. Kai nyt muitakin, ei niin mielenkiintoisia ihmisiä, voisi olla olemassa.
Hienosti tuodaan muutamissa kohtauksissa esiin niitä sinkkuelämän noloimpia asioita ja tilannekomiikka toimii. Jo mainitut selluliitit ja uusavuttomat kokkaukset tämän myötä kyllä saavat hiljaista myötätuntoa ja huvittunutta hyminää aikaiseksi. Kaiken takana ei kuitenkaan ole kovin ihmeellinen perustarina, joka itseasiassa ei kuitenkaan pidä sisällään mitään sen kummempaa uutta, mitä jo ei aiemmin olisi nähty. Bridget Jones on vain sympaattinen elokuva, sympaattisista -oikeistakin asioista, tällä kertaa vain vedetään niistä oikeista naruista.
