Lentokone on keksitty ja eräs ranskalainen tuoreeltaan osoitti että sillä voidaan tehdä muutakin kuin hieman kierrellä lentokentän yläpuolella. Peribrittiläisen siniverinen lordi Rawnsley (Robert Morley) päättää laajentaa sanomalehtensä menekkiä järjestämällä lentokilpailun maailman kahden merkittävimmän pääkaupungin välillä ja palkkio on massiiviset kymmenen kilosterlingiä. Palkkiokutsu lähtee pitkin poikin maailmaa ja varsinaiseen kisaan saapuu melkoinen joukko stereotyyppisiä kahkoja cowboy-amerikkalaisen Orvil Newtonin (Stuart Whitman) vetämänä ja näiden lentoalukset ovat luonnollisesti 1900-luvun alkuvuosien puu- ja kangashökötyksiä. Yksi lentäjistä on erittäin liero Sir Percy Ware-Armitage (Terry-Thomas) joka todellakin aikoo voittaa ja vastakkaisena jäyhäbrittinä on Richard Mays (James Fox). Soppaan tietysti mahtuu preussilaisen täsmällisen eversti Manfred von Holstein (Gert Fröbe), romantikko ranskalainen Pierre Dubois (Jean-Pierre Cassel), italialainen krevi Ponticelli (Alberto Sordi) ja kulturelli Yamamoto (Yujiro Ishihara) Japanista. Sanomattakin on selvä, että iso kokoelma juuri ja juuri lentokelpoisia hökötyksiä hupaisten stereotyyppien ohjastuksessa lupaa melkoisen kaoottista meininkiä missä useampi kuin yksi lentohökötys jää matkalle yleensä nolostuttavan haaverin seurauksena.
Lähtökohta on melkein historiallinen, sillä 1900-luvun alku oli nopeaa teknisen kehityksen aikaa lentotekniikassa ja ilmailuennätyksien rikkominen oli miltei arkista. Louis Blériot ylitti Englannin Kanaalin lentokoneella ja tienasi ison palkkion, joten fiktiivinen isompi kilpailu seuraavana vuonna vielä isommalla palkinnolla on uskottava lähtökohta. Tämän kvasihistoriallisen lähtökohdan päälle kaatuu iso lasti ihan vaan kahjoa meininkiä missä kaikki menee pieleen. Käsikirjoitus on pelkkä tekosyy haalia kasaan kyseenalaisen ilmakelpoisia puusta ja kankaasta kasaan koppuloituja vekottimia, jotka kuitenkin ovat autenttisia replikoita (paitsi paremmilla moottoreilla) ja lennellä niillä ympäriinsä. Ken Annakin ohjaa ja käsikirjoituksen apuna on Jack Davies. Paljoa ei kuitenkaan käsikirjoituksesta itsestään voi sanoa sen ollen pelkkä tekosyy ilmailuaiheiselle kohellukselle. Tämä kohellus on onneksi erinomaisesti toteutettua sellaista, joten sille voi nauraa ja sen kyseenalaisista saavutuksista saa myös selvän.
Stereotyyppisiin rooleihin on haettu ihan ehtoja nimiä pilkattavista maista ja jokainen näistä tarttuu rooliinsa nautittavasti kieli poskella. James Foxin perijäyhästi peloton britti saa kontrastia Stuart Whitmanin amerikkalaisen maanläheisestä rohkeudesta ja Terry-Thomas on erittäin liero. Gert Fröbe repii nauruhermoja überpreussilaisena upseeriparodiana, joka luottaa ohjekirjaan ja tätä ei myöskään voi syyttää henkilökohtaisen rohkeuden puutteesta. Jean-Pierre Cassel on elokuvan lentävä gagi tämän riiatessa useita kaunokaisia (Irina Demick) matkan varrella. Alberto Sordi ja Yujiro Ishihara ovat hieman näkymättömämpiä vitsejä, mutta sen ymmärtää leffan keskittyessä enemmänkin englantia puhuvan kulttuurialueen stereotyyppeihin. Kansainvälinen roolitus antaa stereotyypeille huvittuneen hyväksynnän ja ilmiselvästi kaikilla on ollut hyvä mieliala leffan sisällön suhteen. Se juurikin antaa elokuvaan rentouden ja eloisuuden tuntua ja luonnollisesti parantaa viihdearvoa.
Juoni on yhdentekevää kohellusta stereotyyppien toimesta ja taustana on lentovekottimien kilpailu ja yhtään sen enempää ei pidä odottaa. Elokuvallisesti miellyttävän makuinen välipala, jonka katsoo helpolla ja arkistoi mielen mielettömyyksiin yhtä helpolla. Loppujen lopuksi on aina huvittavaa nähdä kuinka koko kilpailun muita häiriköinyt näljäke näkee ilmakiesinsä menevän komeasti päreiksi ilman kenenkään apua.
