Niinä kertoina, kun Suomessa on yritetty tehdä amerikkalaistyylistä sitcomia, on törmätty pää edellä graniittiin. Sellainen viihde kun ei vaan tunnu toimivan suomeksi. Englanniksi hurja ylinäytteleminen, suoraviivaiset juoniviritelmät ja kirveellä muotoillut henkilöhahmot on usein helpompi niellä. Vieras kieli ja kulttuuri, erityisesti sellainen, johon on sekoittunut vaikutteita monista muista kulttuureista, ikään kuin luovat tilan, jossa on suomalaisin silmin sallittua tehdä jotain sellaista, mikä suomeksi ei toimisi. Rillit huurussa tarjoilee amerikkalaistyyppistä sitcomia klassisimmillaan, eli juuri niitä karikatyyrisiä hahmoja ja suoraviivaista tekstiä.
Sarja esittelee kahden nörttinuorukaisen elämää. Parivaljakko paiskii hommia yliopistolla ja pitää kivaa nörttifrendiensä kanssa Pleikkarin, tieteellisten kokeiden ja pohdintojen parissa. Heti ensimmäisessä jaksossa poikien naapuriin muuttaa hemaiseva blondi (Cuoco), jonka fyysiset ulottuvuudet saavat miekkosten rillit huuruun. Erityisen kuumaksi neito saa tieteilijäksi liki taiteilijasieluisen Leonard Hofstadterin (Galecki), josta sitten tuleekin ensimmäisen kauden keskeisin henkilö. Leonardin robottimaisen tarkka ja tunne-elämältään kehittymättömämpi asuintoveri Sheldon (Helberg) näkyy kohtauksissa suurin piirtein yhtä paljon, mutta hahmon luonnottomuus estää häntä olemasta yhtä varteenotettava keskushenkilö.
Keskushenkilöitä tai ei, kukin sarjan vakituisista hahmoista saa ainakin jonkinlaista näkyvyyttä erinäisissä jaksoissa, joissa puidaan heidän henkilökohtaisia ongelmiaan. Esimerkiksi intialaissyntyisen Rajneshin vanhempien halu järjestää pojalleen aviopuoliso Intiasta käsin nostaa Rajneshin episodin nro 8 keskiöön. Jaksossa riivitään keskinkertaista hupia nykytekniikkaan hurahtaneiden mutta arvoiltaan vanhanaikaisten ihmisten elämästä.
Sheldon, joka alusta asti edustaa sarjan särmättömintä osastoa, saa varsinaisen “oman” jaksonsa vasta Rajneshin naittamisepisodin jälkeen. Ratkaisu on kummallinen, sillä Sheldonin voi kuitenkin katsoa olevan sarjan toinen päähenkilö. Umpipökkelösti kirjoitetun hahmon elinkelpoisuus ei tällaisesta toiminnasta missään tapauksessa parane. Sheldonin seikkailujen taso on heikko, sillä katsojan pitäisi niellä huippuälykkään jannun olevan toisaalta myös 3-vuotiaan kakaran tasolla. Vaikkapa jaksossa, jossa tämä matemaattinen nero potee pikkuista nuhaa, Monty Python -tasoiseen iloitteluun tottunut katsoja kärvistelee tuskissaan ideoiden köyhyyden takia. Aikuinen lapsena on liki yhtä kulunut kikka kuin mies naisen asussa.
Rillit huurussa on kuitenkin lopulta sen verran toimivasti rakennettu pölhöily, että se sai kotimaassaankin jatkaa toiselle tuotantokaudelle. Joku suuri viisas puhui joskus siitä, miten yksinkertaisimmat ideat ovat niitä parhaimpia. Paremmuudesta en tiedä, mutta ainakin tällaista sarjaa on helppo seurata, vaikka puolet jaksoista jäisi näkemättä tai jääkauppikäynti venyisi pidemmäksi kuin yhteen lyhykäiseen jaksoon upotettu mainostauko. Sarjan vitsien taso kohoaa ihan vain siitä syystä, että sarjan näyttelijät näyttävät ottavan hommansa tosissaan. Eipä Rillit huurussa -sarjasta silti välttämättä pysty nauttimaan kuin aivot narikkaan -asenteella.
